vauvakirja.fi

Siltä alkaa pikkuhiljaa nyt tuntua. Pitää päästä pois neljän seinän sisältä. Vauva-arki on mukavaa, mutta jotenkin niin puuduttavan samanlaista päivästä toiseen.

Taaskin pitää muistaa, että olen onnellisessa asemassa, sillä Sami tekee töitä kotona. Yritän hengata vauvan kanssa mahdollisimman paljon kahdestaan, jotta Sami saa työrauhan. Välillä kiikutan Eliaksen Samille (jos ei huvita mennä vessaan hereillä olevan vauvan kanssa, joka protestoi sitterissä oloa..), ja hän kyllä aina mielellään hoitaa ja sylittää vauvaa, mutta tiedän ettei töiden keskeytys ole kovin mukavaa.

Olen huomannut, että pitääkseni itseni virkeänä ja jotenkin tolkuissani, minulla pitää olla suunnitteilla erinäisiä matkoja ulkomaailmaan. Esim. huomenna iltapäivällä menen tapaamaan ystävääni keskustaan (ja sitä onkin odotettu jo koko viikko). Ja perjantaina lähdemme Satakuntaan ja ollaan siellä vappuun saakka. Sitten siskoni tuleekin meille ensi viikoksi. Olen niiiiin iloinen. Oon pohtinut (ihan ääneenkin), että olenko huono äiti, koska odotan tulevaa viikonloppua niin innolla.. Silloin on paljon paljon käsiä kantamassa vauvaa. Meillä ei ole sitä ongelmaa, että vauva itkisi, mutta hän hereillä ollessaan haluaa olla vain sylissä.. Muuten kyllä se itkuparku tulisi. Noin relaava vauva, mutta silti kaipaan välillä apujoukkoja?!? Miten ne yksinhuoltajat oikein tekee sen? Ja sitten ne yh-äidit (tai isät), joilla on kaksosvauvat. Tai kolmoset. Kääk.

Tässä kyllä se vertaistuki olisi tarpeen. Ystävien kanssa on mukavaa jutella, mutta eivät hekään määräänsä enempää jaksa mun vauvajuttuja kuunnella.. Ja ne vauvajutut on nyt ainoita, joita elämässä oikeestaan pyörii.. Joten nyt Laajiksen vauvajengi kokoon ja vaunuttelemaan.

Meillä on ollut tuo karvainen otus kohta kolme vuotta. Se tuli meille ihan pienenä, 8 viikon iässä. Me paapottiin ja lellittiin se ihan pilalle. Vähän ennen vauvan syntymää äitinikin oli jollekin sukulaiselle sanonut, että syntyis nyt jo se vauva, että ne lopettais sen kissan kanssa hössäämisen. Noh, nyt mulla lähtee järki. En kerta kaikkiaan jaksa sitä kattia sitten yhtään. Se jotenkin meni ihan sekasin Kanadasta Suomeen muuton jälkeen. Eka me luultiin, että se oli jotain matkustuksen jälkeistä stressiä, muttei se koskaan mennyt ohi. Sitten alko tulla vauvakamaa ja se jotenki hermostu. Nyt se on jotenkin vähän ehkä rauhottunut (koska sieltä mahasta ei tullutkaan toista kissaa.. saati sitten koiraa), mutta kaikki sen villiintymiset ottaa sitten tosi kovasti aivoon. Sami jaksaa sen kanssa, mutta mä kiljun heti. No onhan se aika pirun ärsyä, ku kissa repii verhot alas (ja jos ne on hyvin tangossa kiinni, niin riekaleiksi) tietäen, että se on kiellettyä, eli siis huomioo kaipaa. Muttaku muttaku sitä ei nyt vaan yksin kertasesti ole hirveesti jakaa. Miksei tämä meidänkin kissa voi olla sellanen normi katti, joka haluaa sitä omaa aikaa ja itsenäisyyttä?

En mitenkään halunnut olla yksi niistä vanhemmista, joka lapsen tultua haluaa luopua elukoistaan. Luulin, että rakkautta riittäis ja hermot kestäis myös Sigun (kisumme siis) kanssa, mutta ei. Oon yrittänyt sitä jo tyrkyttää siskolle, joka sen jopa huolisi, mutta Sami ei halua luopua siitä.

Loppuun vielä mainittakoon, että meillä on työ- ja makuuhuoneen ovenkahvoissa ympäri vuoden ilmapallot, koska kissa pääse muuten ovista sisään. Eilen se hajotti ikkunassa olevat puiset kaihtimet. Tänään kävelyltä palattuamme se oli oksentanut vauvan sänkyyn. Puuh.

Pienelle vauvalle on turha edes yrittää opettaa minkäänlaista unirytmiä. Tai näin minua on ainakin ohjastettu. Ehkä siinä 3 kk:n iässä vauva alkaa jotenkin hahmottamaan yön ja päivän eron. Joten. Meillä vauva nukahtaa puolenyön maissa, herää yöllä 3-4 aikaan syömään, siinä sitten ihmetellään yleensä tunti ja sitten 8 aikoihin sama homma. Seuraavan kerran hän sitten herääkin 10 aikaan, jolloin syötän hänet ja iskä viihdyttää ja nukuttaa seuraaville unille. Minä siis koisin edelleen. Heräilen normaalisti siis siinä 12 ja 14 välillä. Eipä mikään hääppönen rytmi. Olen siis onnellisessa asemassa, koska Sami tekee kotona töitä ja pystyy hoitamaan vauvaa, jotta minä saan nukuttua enimmät väsyt pois. Mutta kyllähän se ihan ruokottomalta tuntuu, että heräilee vasta siihen aikaan. Mutta sama kai tuo nyt sitten on, ottaako vauvan kanssa yhteiset päikkärit heti yöunien perään vai vasta seuraavilla unilla.

Olemme käyneet muutaman kerran Eliaksen kanssa myös saunassa. Palju vaan parveen ja poika sinne polskimaan. Sauna ei ole ollut kauheen lämmin 40-50 astetta, ettei pikkuselle tuu liian kuuma. Mutta kyllä kaveri tykkää! Kylvyt on aina kivoja, mutta joskus kun meinaa ehtiä tulemaan kylmä siinä lopputohinoissa. Ja saunan jälkeen yöt meneekin pidemmissä unipätkissä. Ennen ristiäisiä käytiin kylvyssä illalla, jonka jälkeen Elias nukkui 00.00-04.30, söi 10min ja nukahti, heräs 7.30, söi 10min ja nukahti ja seuraavalle ruokailulle mä olinki ollut jo hereillä jonkun aikaa. (Tais tietää, että oli tulossa tärkeä päivä ja keräs voimia.. No ei ehkä ihan sellanen aivolapsi. Ainakaan vielä.) Joten siis suosittelen myöhäisiä kylpyjä (ja saunaakin, jos ei tunnu liian extremeltä (en oikeestaan edes tiedä mikä se suositusikä saunomisen alottamiseen on)), jos nukahtamisvaikeuksia on. Tai jos yö meinaa mennä liian lyhyissä pätkissä.

Elias sai kummeiltaan lahjaksi Anne Geddesin kuvittaman vauvakirjan. Siispä aloin täyttämään sitä tänään innolla. Olen niin pitänyt omasta vauvakirjastani ja lukenut sitä ihan pienestä asti. Äitini on kyllä sen niin tunnollisesti ja tarkasti täyttänyt, etten edes tähtää samanlaiseen suoritukseen. Noh, into kuitenkin vähän hiipui, kun kirjassa tuli vastaan kysymyksiä, kuten ’ensimmäinen hymyni’. No niitähän tuli jo laitoksella tahattomasti, ja ensimmäisen todellisen hymyn päiväystä en ole pistänyt mihinkään muistiin. Tai ’ensimmäinen nauruni’.. Pupsihan on hekotellut unissaan jo monet kerrat.. Ehkä se ei ole nyt SE eka nauru, jota kirja tarkottaa, mutta meille se oli.. Eihän se nyt niin helkkarin tarkkaa ole, muttaku.. Jotenkin nyt tuntuu, että olen epäonnistunut tässä dokumentointitestissä. Pitää vaan pitää mielessä, ettei mitään tarkastajaa tule lopuksi selaamaan aikaansaannoksiani, joten nyt pitää ottaa vähän lunkimpi asenne tuon kirjan täyttämiseen. Pääasiahan on, että sinne nyt jotain kirjottelee, vaikka sitten perstuntumalla (?!?) Ja sitten ne muut liitteet, joita kirjassa kysellään.. hiuskihara (ei vielä ainakaan raaski leikata karvan karvaa poijjan päästä), sähköposteja (niitä on monia ja kirja niin kovin pieni.. pitäisikö ne kaikki tunkasta yhdelle aukeamalle?), lahjakortteja (jaa mitä kortteja? jos niitä olisi, pitäisi ne varmaan jättää liikkeeseen tavaran tms. lunastettua), päivän horoskooppi (syntymäpäivän? tämän päivän? minkätahansa päivän? äiti ei seuraa, siitä kärsii nyt sitten jälkikasvu).. Ja näitä kaikkia siis kyseltiin samalla aukeamalla. Aiheutanko lapselle traumoja, jos en orjallisesti seuraa täyttöohjeita? Kyllä nyt pitää alkaa relaamaan, kirjan tarkoitushan on olla mukava muisto lapselle, eikä mikään äititesti. Näin se on nähtävä.

Tänään tehtiin myös jalan ja käden jäljet (vauvakirjan innottamana). Hyvinhän se pieni jalan jälki siihen kirjan liukkaalle sivulle levis. Käden jälki oli hiukan hankalampi, koska pienet kätöset oli niin tiukasti nyrkissä ja sitten tuli hermostuskin. Me käytettiin ihan perus vesivärejä (ajattelin niiden olevan turvallisimmat vauvan iholle), mutta yritän varmaan seuraavaan tassusessioon hankkia sormivärit, josko ne tarttuis paremmin kirjaan. (ja onhan ne ihan iholle tarkotettuja, joten pitäs olla vissiin ihan ookoo.)
Saa nähdä mitä muuta me saadaan aikaseksi kirjan ansiosta.

No niin, se hässäkkä on nyt ohi. Mukavat pikku pippalot saatiin aikaseksi ja kaikki meni hyvin. Ruokaa riitti, naapurit ei hermostunut, vauva ei itkenyt kasteen aikana (äiti, kummitäti ja muut suvun naiset sen sijaan parkui senkin edestä..) ja sääkin oli mitä mukavin.

Niin siitä itkemisestä kasteen aikana. Siis mun kyynelehtimisestä. On se kummaa. Ensinnäkin: se on melkonen ketjureaktio. Ensin alkoi itkemään siskoni, eli lapsen kummi. No siitähän se sitten lähtikin. En pystynyt tekemään enää mitään. Yritin olla ajattelematta Jumalan kämmenellä -sanoja (mikä lie niissä niin nyt herkistikin), ei auttanut. Tunsin vain kuinka kyyneleet valui kaula-aukosta tissien väliin. Luotin siihen, että liivinsuojukset nappaa liiemmat tulvat… No sitten tuli kaste, se meni ihan hyvin mun osalta, olin ihan rauhallinen. Mutta sitten tuli Antti-sedän lauluesitys Satatuhatta tähteä ja mummin lukema isovanhempien esirukous ja superparkuminen alkoi. Päässä vaan pyöri, että voivoi ku se on ihana ja pieni ja miten mä pystyn pitämään siitä tarpeeks hyvää huolta ja voivoi plaaplaa.. No kyllä mä sitten rauhotuin heti ku koko homma oli ohi. Joten ihan hyvin vedetty.

Nimi me saatiin päätettyä lauantain ja sunnuntain välisenä yönä. Etunimi oli ollut tiedossa jo muutaman viikon, mutta loppurimpsu oli vähän hakusessa. Aamulla lähetettiin papille tekstarilla nimi. (pariin kertaan piti tarkistaa, että olihan se oikein, ja että kenelle se tekstari oli lähdössä..) Nimeä ei ollut paljastettu kenellekään, joten se vähän jänskätti. En tiedä miksi, oltiin kuienkin tyytyväisiä valitsemaamme nimeen.

Tässä kuvassa Josefiina-täti ja hänen sylissään jättimäiseltä näyttävä vauva. Jonka nimeksi tuli Elias Onni Elmeri.

Home sweet home. Pääsiäinen kunnialla ohi, ja omaan arkeen ollaan taas jokseenkin palattu. Tämä siis tarkoittaa käytännössä sitä, että jos vauva itkee tai haluaa seuraa (ts. ei nuku), meitä on vain kaksi häntä pitelemään. Pääsiäisenä oli aina joku kädet ojossa ottamassa tulokasta syliin ja hyssyttelemään.. Vaari (minun isäni) jopa valvoi yksi yö kolmeen vauvan kanssa, jotta saisimme vähän nukuttua. (Vauva oli kyllä suurimman osan siitä ajasta unessa. Mutta enpähän heräillyt pienempiin tuhinoihin, tai ilmavaivaäihinään. Vasta kun kuului ’tahtoo tissiä ja heti’ -parkaisu, poika tuotiin minulle.) Olipas muuten kovin omituista yrittää nukahtaa, kun se pieni tuhisija ei ollutkaan siinä kainalossa.

Eilen kävimme ostoksilla mummin ja siskojeni kanssa. Ja pupsi oli tietenkin mukana, Sami sai kerrankin vähän pidemmän työrauhan. Lähdettiin ihan Vandalle asti Jumboilemaan. Vaavi oli kovin kiltisti koko ajan, lähinnä nukkui vaunuissaan, söi ja katseli ympärilleen. Olin pumpannut 1,5dl maitoa mukaan, joka sitten loppupeleissä ei riittänyt, koska tyyppi puklas hyvän osan siitä vaipan vaihdon yhteydessä päällensä. Noh, kyllähän sitä tissistä lisää sitten tuli. En tiedä miksi arkailen tissityksen kanssa yleisillä paikoilla. Onhan se hyvin luonnollista ja plaa plaa, mutta ehkä tämä on vielä niin uus juttu, etten oikein ole vielä sinut sen kanssa. Ja tietysti ne muut ihmiset, joille se ei ole ihan niin ’luonnollista’ kuin meille imettäväisille.

Vauva oli ostosmatkan jälkeen hereillä illalla kahdeksasta puoli yhteen. Ei nukahtanut edes autossa, se varmaankin johtui vielä pienestä nälästä, mutta olin silti vähän yllättynyt. Sitten kotona piti möllötellä ihan pilkkuun saakka. Noh, nukkuipa sitten puoli viiteen asti aamulla, joten sain ihan hyvän pätkän siinä nukuttua. Mutta aikas pitkä aika tollaselle kolmiviikkoselle olla hereillä, luulisin.

Meidän shoppailun tarkoituksena oli siis löytää vermeet ristiäisiin, jotka on nyt tulevana sunnuntaina. Ne pidetään täällä meidän kolmiossa, saas nähdä miten tila riittää. Vaari tuo mukanaan pari pöytää ja tuoleja, vieraita on kutsuttu n. 40. Mummi ja siskot leipovat ja laittavat ruuan, ja tulevat vielä lauantaina auttamaan tämän kämpän siivoamisessa. Aikas luksusta, mutta kieltämättä se aika hankalaa yksin olisi (noh, kyllähän Samistakin jotain apua on… hehe), varsinkin kun vauva syö usein ja sen jälkeen tykkää sylittämisestä, joten siinä on aina toinen meistä kiinni. Ruoka- ja siivouspuoli on nyt siis järjestyksessä, pappi tulee huomenna juttelemaan, isyyskin on tunnustettu, enää puuttuu se koko touhun oleellisin jutska: NIMI. Meillä oli muutama nimiehdotus odotusaikana, mutta eihän se nyt näytä miltään niistä. Etunimi ollaan nyt ehkä (ehkä isolla E:llä. Ja H kin on vielä aika iso) lyöty lukkoon, mutta tosista nimistä ei vielä mitään tietoa. Niitä nyt sitten tässä arvotaan loppuviikko. Arpomisesta puheen ollen; Perhekerhon nimikone on mielenkiintoinen vehje, en tiedä onko siitä mitään hyötyä kenellekään, mutta ainakin muutamat hyvät naurut ollaan saatu.

Loppuun vielä kuva punasilmäisestä karate-judoka-mikälietaistelulaji-vauvasta.

Tänään pikku perheemme lähti tutustumaan maailmaan HKL:n turvin. Bussimatka onnistui hyvin, metrolla päästeltiin vielä paremmin. Metrolla paremmin, koska siellä ei kokoaikaa tarvi pelätä, että lentää naama (tai vaihtoehtoisesti perse) edellä käytävälle kanssamatkustajien riemuksi. Ja kauheeta, jos vielä paniikissa yrittäis ottaa tukea vaunuista ja sitten siinä oltais läjässä äiti, vauva ja vaunut. Ja missäs iskä? Teeskentelee, ettei ole koskaan tavannutkaan tätä koheltavaa naikkosta ja sen jälkeläistä, joka naama punasena huutaa. Ei vaiteskaan. Isä olisi luultavasti joukon jatkeena, läjässä hänkin. Mitään tälläistä ei siis käynyt, mutta kieltämättä se eka kerta joukkoliikennevekottimilla vähän jännitti. Kaikki meni kuitenkin hyvin. Vähän kyllä ihmetytti, että miksi metroasemien hissit haisee niin pirun pahalle. Kyselin Samilta (miekkoseni), että käyköhän jotku siellä kusella.. Hän vastasi, että kyllä varmaan. Hmm… kyllä varmaan, onhan tämä HISSI?!?! Mitähän sellastenkin tyyppien päässä liikku. Voe, voe.

Meidän matkan päämäärä oli siis Kallion virastotalo. Isyyttä mentiin tunnustamaan. Varasin ajan itse, ei ehditty odottamaan kutsua postissa, koska olemme suunnitelleet ristiäisiä 15.4. (Suunnittelu on jo kyllä siinä vaiheessa, että pappi on varmistettu, ja vieraat kutsuttu.. Osa tarjottavista on jo tehty jne..) Olin valmistautunut lastenvalvojan kovaan tenttiin, että missäs olet vehdannut ja kenen kanssa ja milloin, mutta mitään sellaista ei kyselty. Samille ei oikeastaan sanottu mitään muuta kuin että allekirjotus tohon ja tohon ja tohon. Ja olettivat, ettei DNA-testejä haluta. Ei haluta, kiitos kysymästä. Kovin oli mukava täti, ja helposti kävi asiointi. Nyt vaan pitää toivoa, että Porin maistraatti on vikkelä (sinne lähettävät helsingin iskäasiat nykyään) ja saadaan paperit kuntoon ennen ristiäisiä. En sitten mitenkään halua kastaa poikaa mun sukunimelle. Mutta valvoja-täti oli kovin vakuuttunut, että me saadaan homma hoitoon. Joten sormet ristiin ja sitä rataa.

En uskonut, että ottaisi näin koville, kun huomaa vauvan kasvavan ulos ekoista vaatteistaan. Kaksi (2) viikkoa!?!? No onhan pupsi pupunen (vauva siis) vähän keskiarvoa isompi, mutta silti niin kovin pieni. (Monta kiloo pienempi kuin meidän kissa.)

Vielä vähän tissi-asiaa. Neljä päivää Pupun syntymän jälkeen maito holahti tisuihin. Ja jumankauta ne turpos, sattui ja ahdisti. Maitoo tuli ihan älyttömästi, välillä säälitti se imemisen ja nielemisen tahti, mitä pikkunen joutuin vetämään. Yöt ahdisti, kun ei pystynyt kyljellä olemaan lainkaan. Toivoi vaan, että vauva jo heräis syömään. Laitoksella oltiin neuvottu, että toinen tissi eka tyhjäksi, sitten vasta toisesta. Noh, olis mennyt ehkä viikko ennen kuin vauva olis pystynyt imuttamaan toisen hinkin tyhjäksi. Ja siinä ajassa toinen olis kyllä varmasti jo räjähtänyt. Lypsääkään ei vielä siinä vaiheessa saanut.. MUTTA. Nyt tilanne on sellanen, että maitoa ei oikein tahdo tulla. Miksi näin lupaava alku ja sitten se loppu? Kyllä sitä sen verran tulee, ettei korvikkeisiin tarvi turvautua, mutta jos esim. pitäisi pumpata vähän varastoon (että Sami voi vaikka yöllä yhden vuoron syöttää, tai ettei Itiksessä tarvi vetää tissejä paljaaks…), niin ei sitä riitä. Puuh.

Laitetaanpas nyt vielä joku kuva lopuksi..

Ai niin, onko vinkkejä mistä kantsis etsiä sitä kantoliinaa? Missä olis hyvä valikoima ja muuta sellasta?