vauvakirja.fi

Tasan vuosi sitten oli Se Päivä. Muistan, kuinka olin aivan varma, ettei vauva koskaan syntyisi. Ennen laskettua päivää olin jo ehtinyt tuskastella monta viikkoa, kuinka se ei koskaan tulisi ulos ja puuh ja äh ja kääk. Nyt jälkeenpäin on helppo olla viisas, mutta! Kumpa olisin osannut nauttia ihan viimeiseen asti vain siitä meidän kahden omasta rauhasta. Siitä, että voin tehdä (melkein) mitä tahansa, koska tahansa, miettimättä, kuinka paljon organisointikykyä siihen tarvitaan. Olisimpa nukkunut enemmän. Lukenut enemmän. Katsonut sydämeni kyllyydestä hömppää TV:stä. Nauttinut olostani (niin paljon kuin nyt tuon pömpsin kanssa pystyin). Helppo nyt on sanoa. Silloin luulin, ettei Vauva ikinä syntyisi.

Hurjaa ajatella, että olen ollut äiti jo melkein vuoden. Miten sitä ei koskaan voinut ajatella, kuinka pieni käärö saa ihan tasan joka kerta nukahtaessaan sisälmykseni pyörähtämään, koska on vaan niin pakahduttavan ihana ja suloinen – oli päivä ollut sitten kuinka rankka, hermoja raastava, ihana tai aivan järjetön tahansa. Ja kuinka vaikeaa on taistella (siitä kuuluisasta) omasta ajasta, kun sitä ei ole mistä ottaa (tai antaa). Ja miten hyviä ystäviä tulisin löytämään. Ja kuinka joka ilta mennessäni nukkumaan on jo ikävä Eliasta, vaikka hän nukkuu ihan seinän takana, ja tarkistettukin on, monta kertaa. Ja kuinka jo haluan mennä takaisin ’aikuisten maailmaan’, mutta mikään hoitomuoto ei tunnu tarpeeksi hyvältä omalle lapselle. Ja kuinka monta kertaa epäilisin omia valintojani, vaikka ne on sillä hetkellä nähty kaikista parhaiksi, toimivimmiksi ja turvallisimmiksi. Ja miten tämä pieni ihana tyyppi voi ottaa parisuhteen päälle, mutta tolpilla ollaan (onneksi on siskoni, joka on antanut mulle ja Samille sen yhteisen ajan, ja hoitanut Eliasta silloin tällöin). Ja näitä riittää…

No nythän kello onkin jo sitten 14.3. puolella. Niin, siis yliajalle menee. Taas. Mutta pian lisää, ISOSTA YKKÖSESTÄ. Hurjaa sekin.

Kävin maanantaina suuhygienistillä (hävettää tunnustaa, mutta ekaa keraa). Oon aina ollut tosi ylpeä hampaistani, niissä kun koskaan ei ole ollut reiän reikää. Mutta totuus valkeni tuoliin istahdettuani ja suun avattuani.. Mun hampaat oli ihan täynnä hammaskiveä ja koko suussa paha ientulehdus (hammaskiven aiheuttamaa siis). Toiset on taipuvaisempia hammaskivelle kuin toiset. Se ’aktivoituu’ 20 vuoden iässä, ja hormooni vaihtelut (HUOM! Erit. raskaus) vielä lisää sen muodostumista. Karieksesta puhutaan paljon, ja sen nyt huomaakin, kun reikiä tulee ja sattuu niin pirusti, mutta hammaskivi on ihan yhtä tarttuva ja ehkä jopa haitallisempi. Joten jos viimeisestä hammaslääkäri-/suuhygienistivisiitistäsi on kulunut yli vuosi, suosittelen että varaat ajan heti. Jonot on pitkiä. Itse kävin Nummelassa yksityisellä (puhdistus maksoi 41e, puudutusgeeli 10e, ei paha mielestäni). Suuhygienistini on Jatta Pitkänen, todella mukava, reipas ja tunnollinen. Nyt on niin kauniit ja valkoiset hampaat. Ei ne nyt ihan niin pahat ollut, mitä tästä ehkä kuvan saa, mutta siis eron tosiaan huomaa, jopa värissä!

Ja vauhti kiihtyy. Elias on nyt kävellyt kuukauden. Mä en oo vieläkään oikein sisäistänyt sitä vauhtia, että kuinka kauan sillä kestää päästä esim. olohuoneen perimmäisestä kulmasta keittiöön. Oikea vastaus on ehkä kolme sekuntia. Siis kun just sillä kesti mönkiä kaaauan paikasta toiseen. Me ollaan täällä vaarin luona visiitillä melkein viikon. Siis minä ja Elias kahdestaan (plus kaikki siskot ja veli). Mä en tiedä, mitä mun päässä taas oikein liikku, kun päätin tehdä yh-ekskursion tänne asti. Sami jäi tekemään töitä kotiin. Kaikki menee muuten ihan kivasti, mutta nukuttaminen mille tahansa unille on ihan tuskaa. Eliaksen saa kotona näppärästi nukahtamaan syliin, jumppapallolla pomputellen. Tai sitten tietysti vaunuihin. Mutta täällä kaikki on mennyt jotenkin ihan sekasin ja mulla on ihan hirveet tuskat saada se nukahtamaan. Oon tullut siihen tulokseen, että mulla on huono (lue: liian pieni, ainakin verrattuna Samiin) syli. Siinä ei löydy hyvää asentoa ja Elias vaan kiehnää. Ei vois ajatellakaan laittaa Eliaksen hereillä sänkyyn, koska retkisänky on vaan niin ihana ja kiva leikkipaikka, että siellä virkoo heti ja voi että ja uuh. Joten se pitää nukuttaa syliin. Ehkä mä taas ens kerralla mietin kolmesti (ainakin), ennen kuin lähden kahdestaan lapsen kanssa mihinkään yökylään.

No sitten kävi myös sellanen, että vaikka meitä oli tässä neljä aikuista, niin kuinka ollakkaan; meni ehkä kaks minuuttia kun kaikki oli jossain muualla, Elias leikki olohuoneessa uusilla (muiden vanhoilla) leluillaan. Yhtäkkiä mä en nää lasta missään ja nopeesti ’haravoidaan’ (kuten poliisipartio konsanaan) alakerta, mutta Eliasta ei näy missään. Sitten yhtäkkiä alkaa kuulumaan ”Tätä, tätä, äittä” yläkerrasta. Tyyppi oli pinkassut yksin (IIK!) portaat ylös, ennätysajassa. Siellä se sitten leikki onnellisena. Pieni sydäri, mutta onneksi ei käynyt mitään. Että sellanen kiitäjä. Ja nythän se haluaa kokoajan niille portaille, sehän on ihan selvä.