vauvakirja.fi

Jahans. Hna oli listannut mut iloisena ja inspiroivana bloggaajana. Kiitos siitä. Erityismainintana oli vielä tämä mun skarppaus blogin päivityksessä viime aikoina. Luen rivien välistä: piiskaa ittes kirjottamaan useammin, laiska p*ska. Heheh. Ei vais, noin mä kyllä itelleni sanon, useinkin. Mutta siis nyt tämän ”pokaalin” innottamana annan pikapäivityksen, ennen ku Elias herää uniltaan.

Kävelyä harjotellaan joka päivä, se sujuu jo melko mukavasti. Sanoja ei hirveesti tule, mutta juttua silti riittää. Viimeaikoina parasta ääntelyä on ollu kot-kot-kot. Ja tietenkin päristys. Ja se päristys on ihan uskomattoman kirkas ja ’puhdas’. Jos ite yrittää päristää, se ei vaan onnistu. Heilutus on ihan ykkös juttu, kaikille heilutetaan aina. Iskälle, Sigulle, itelle peiliin, uutisankkureille, hiihtäjille (telkkarissa nekin), ja portaita alas mennessä aina heilutetaan olohuoneelle. Ja siinä heilutellessa on pari kertaa tullut sellanen tosi möree ”Hee, hee”. Mä nyt haluan uskoa, että se on se hei, hei, jota äiti toistaa koko ajan. Elias alkaa hytkymään aina, kun laitetaan musiikki soimaan. Ollaan kyllä pidetty monet tanssipartyt kahdestaan, joten ehkä sillä on ollut jotain vaikutusta tähän tanssivillitykseen. Huvittavan näköstä kyllä on se meno. Huomenna on neuvola, joten kasvukäyrät tulee selville silloin. Kaiken pitäs olla ihan normaalit, ruoka on maistunut ja pituus on ennen ollut +2-käyrällä, joten ei hätää, vaikka olis jostain syystä vähän laskenutkin. Yöt menee vähän vaihtelevalla menestyksellä, mutta parannusta on tapahtunut entiseen tosi paljon. Heräämisiä on ehkä yksi tai kaksi yössä. Ja nekin hoituu tassutuksella nopsaa. Joten, ollaan oltu tosi tyytyväisiä tästä uudesta järjestelystä.

Tilasin ERGO-kantorepun viime viikolla. Se ei oo vielä tullut postissa, mutta odotan sitä innolla. Sitä kehuu kaikki, joten toivottavasti se toimii meilläkin. Ollaan lähdössä lomamatkalle, ja se varmasti on tosi hyvä varuste siellä. Jos vaan lapsi viihtyy, sillä pääsee hyvinkin liikkumaan. Paljon helpommin kuin rattailla. Mutta siitä lisää sitten ku se on testattu.

Lueskelin erästä blogia, ja huomasin postauksen asiasta, joka sai myös minut kerran raivon valtaan. En to-del-la-kaan ymmärrä, miten jotkut vanhemmat vaan yksinkertaisesti antavat lastensa ottaa toisten lelun. Tai tässä tapauksessa, ottivat itse toisen lelun ja antavat sen sitten lapselleen.

Näin siinä kävi: Olimme Eliaksen ja siskoni kanssa Itiksen H&M:llä. Koska siihen aikaan ekoja hampuja oli tuloillaan, parhaita leluja olivat Kanadasta hommaamamme kumiset kylpylelut. Noh, kuinkas ollakkaan, vähän ajan kuluttua huomaan, ettei vihreetä kilpikonnaa näy missään. Lähden takaisin reittiämme ja yritän epätoivoisesti löytää sen lelun. Lopulta luovutan. Harmittaa vähän, kun lelu hukkui, mutta en ala konttimaan vaatetankojen alla sen takia. Siirryn kassajonoon ja siskoni sanoo tekevänsä vielä viimeisen tarkistuskierroksen lelun löytymiseksi Olen juuri maksamassa, kun huomaan nuoren pariskunnan kävelevän ohi, rattaissaan suunnilleen saman ikäinen lapsi kuin Elias, imeskellen MEIDÄN VIHREÄÄ KILPIKONNAA! Siis miten voi typerän lelun takia tulla niin paha mieli?! Mutta mitä en ymmärrä on se, että miten kukaan vanhempi nostaa kaupan lattialta löytämäsä lelun (jonka täytyy tietää kuuluvan jollekin toiselle), antaa sen lapselleen, joka laittaa sen suuhunsa? Jos haluaa pölliä kivan näkösen lelun, niin laittakoon sitten helevekko kassiinsa ja vieköön kotiin ja pesköön sen ENNEN ku antaa sen lapselleen.. Ja lapsi oli tosiaan ehkä sen 6kk, joten ei ollut voinut itse sitä sieltä lattialta löytää. Ja nyt kaikki tarkkana: seuraavan kerran kun löydätte leluja jostain lojumasta; pistäkää omalle kohdalleen. Jos se onkin se kaikista tärkein ja rakkain ja ihanin lelu, ja kun sitä ei päivän päätteeksi löydykään, niin tulee suuri suru. Ja kun ei voi vain marssia citimarkettiin ja ostaa uutta samanlaista, kun se oli tosiaan sieltä Kanadasta asti raaksittu. Puuh.

No niin. Kolme yötä ollaan nyt siis nukuttu näillä uusilla järjestelyillä. Meillä on ollut kaks hyvää yötä ja yks ihan hirvee. Ensimmäinen yö oli ehkä paras: kympiltä nukkumaan, viideltä itksekeli, joten annoin tissiä, nukuttiin ysiin. Toinen yö oli ihan hanurista: Kympiltä nukkumaan, kahden maissa itksekeli, mutta nukahti itsekseen. Sitten kolmelta kauhee huuto päälle, hyssyteltiin, tassuteltiin ja lauleskeltiin VIITEEN asti, jolloin annoin periksi ja tarjosin tissiä. Sitten koko iloinen perhe nukuttiin puoliyhteentoista. No viime yö oli paljon parempi: E meni ysiltä nukkumaan, heräs puoli kaks, nukahti tassuttelulla ja sitten heräs seitsemältä seuraavan kerran. Unen pöpperössä luulin, että kello oli ehkä neljä, joten menin vaan tassuttamaan tyyppiä takas uneen. Sinne jäi ihan tyytyväisenä, vasta kahdeksan aikaan heräili ja syötiin aamumaidot. Torkuttiin sitten vielä yheksään, joten sanoisin sen menneen aikas hyvin.

Oon nyt huomannut (näiden kolmen yön perusteella), ettei Eliasta kannata nostaa ollenkaan sängystä pois, vaikka se kovin itkiskin. Molemmilla käsillä vaan tassuttaa ja hyräilee, niin se rauhottuu paljon nopeampaa, eikä saa ”turhaa toivoa”, että pääsee meidän väliin, tai tissille.

Niin siihen toiseen yöhön saattoi myös vaikuttaa se, että oltiin ostoksilla päivällä, ja päikkärirytmi meni vähän sekasin. Mutta ei sekään kovin järkevältä ratkasulta tunnu, että lukittauduttais kotiin. Tulloo höperöksi vähemmästäkin. Tarvii virikkeitä itse kukin. Pitänee lähteä entisille kotihuudeille ensi viikolla, vertaistukea moikkaamaan. En kyllä osaa edes kuvitella, miten olisin selvinnyt tästä ilman niitä typyjä. Just silloin, kun luulee tulleensa ihan hulluksi, huomaa että melkeimpä kaikilla on samoja tuntemuksia ja kokemuksia. Sitten sitä puidaan ja pilkotaan, ja päivän päätteeksi on taas hyvä ja ilonen mieli. Niin se menee.

Paluu arkeen joulun jälkeen on ottanut (erityisesti omalla kohdallani) koville. Tuntuu kuin koko ajan olisi joku pieni kriisi kytemässä. Välillä se johtuu tämän asunnon räjähtäneestä tilasta, välillä oman ajan löytymisestä (tai siis EI löytymisestä), mutta suurin ongelma on ollut Eliaksen yöelämä ja kaikkien meidän unen puute. Eliashan vierrotettiin yösyömiseltä kun 8 kk tuli täyteen, eli n. puolitoista kuukautta sitten. Koville se otti noin neljä päivää, mutta sitten kaikki tuntui sujuvan ihan ookoosti, ainakin mihin sitä silloin vertasi. Elias meni kahdeksan ja kymmenen välillä nukkumaan ja saattoi herätä kerran ja tarvita tassuttelua, sitten nukkui viiteen tai kuuteen, sai tissiä ja nukkui yheksään. Ihan ok, mutta parantamisen varaa aina on. No sitten kaikki jotenkin muuttui ja E heräili monta kertaa yössä, sitä piti sylittää ja heijata sitterissä. (Ai niin, mehän siis nukutetaan se aina heijaamalla sitterissä.. siitä kohta lisää..) Nyt pari viime yötä on ollut ihan HIRVEITÄ. Se herää heti kun me mennään nukkumaan. Luultavasti meilläkin hajuun, koska mitään ääniä ei meidän makuuhuoneeseen hiipimisestä tule. Sitten se itkee, nousee istumaan, huutaa, nousee seisomaan, kiljuu, kuolaa jne. eikä oo mitään muuta tehtävissä kuin ottaa se mun mahan päälle nukkumaan. Se ei rauhotu Sami syliin, sitteriin, vedellä… Oon nyt monta yötä ’nukkunut’ siis kymmenen kilonen lapsi rintakehän päällä, odottaen että se syvän unen vaihe jo vihdoinkin tulisi, ja voisin siirtää sen takaisin omaan sänkyynsä. Noh, viime yönä se ei koskaan tullut. Kello oli vihdoin neljä, kun sanoin Samille, että nyt on pakko siirtää tämä lapsi, tuli sitten kuinka kova huuto tahansa. Kuten arvata saattaa, siitä vasta riemu ratkes ja voi sitä huudon määrää. Elias oli meidän välissä (koska omaan sänkyyn ei edes uskallettu yrittää), ihan tokkurassa ja kaikin voimin möyri mun poukkuun. Takas massun päälle tai kainaloon, mutta silti ei itku hellittänyt. Sitten luovutin ja tarjosin tissiä, mutta eihän sekään kelvannut. No sittenhän multakin lähti järki ihan täysin ja lähdin kylppäriin itkemään ihan hysteerisesti ja jätin Samin rauhottelemaan Eliasta. Puoli kuuden aikoihin olin taas valmis yrittämään imetystä uudellen, silloin se onneksi kelpasi ja saatiin nukuttua vähän yli yhdeksään.

Päätettiin sitten, että siirretään E nukkumaan omaan huoneeseensa. Saa nähdä miten siinä käy. Sängyn siirtämisestä tehtiin oikein perheaktiviteetti, Elias istui siinä, kun se siirrettiin. Ollaan nyt yritetty hypettää, psyykata ja tsempata tätä uutta järjestelyä Eliakselle. Sänkyä ollaan käyty kattomassa ja testaamassa sen uudessa paikassa. Mä nyt luotan siihen, että kohta kymmenen kuukautinen lapsi ymmärtää jo jotain puhetta, ja tajuaa, että tämä on tosi jees juttu ja kaikki on ihan hyvin. Mutta sitten se, mikä aiheuttaa eniten pään vaivaa: Miten saa vauvan nukahtamaan ihan ite, omin avuin sinne sänkyynsä? Jollei Elias oo ihan taju kankaalla, kun me se lasketaan sänkyynsä nukkumaan, se nousee pystyyn ja itkee. Eli miten ihmeessä se tapahtuu? Tiedän, että lapsen pitäisi nukahtaa sinne, mistä se sitten jossain vaiheessa yötä saattaa herätä, mutta miten? MITEN.

Kiitos Samille, että on auttanut nyt joulun aikaan mua Eliaksen kanssa tosi paljon. Se on vaan ihan hirveän rankkaa, kun mitään kauheen suurta leikkiä ei saa vielä aikaseksi, eikä mikään kiinnosta varmasti yli kahta minuttia kauempaa, ja kun tyyppi painaa jo miljoonaa eteenpäin, KOKO AJAN… Niin tosiaan, se jo ottaa ihan sujuvasti askeleita (päästää tuesta irti, nostaa kädet kattoona ja lähtee kipittämään kohti.. Kerran se teki sen myös Sigulle, kun oli niin innoissaan sen näkemisestä. Kissa-parka just ehti alta pois ja mä sain täpärän kopin lapsesta), ja usein tutkiessaan jotain asiaa tosi intensiivisesti Elias unohtaa pitää kiinni ja sitten se seistä nököttää ihan ilman tukea jonkin aikaa. Ihan mieletöntä, mutta voi tätä vauhdin määrää…

Ainiin, sille tuli ihan lyhyessä ajassa neljä hammasta lisää. Joten nyt on se vaara, että tissiä puraistaan ja joudun lopettamaan myös ne ainoat jäljellä olevat, aamuyön tissitykset.