vauvakirja.fi

Mun mielestä neuvolaan on aina mukava mennä. Tai siis ainakin toistaseksi on ollut. Th-Kirsti on mukava, kannustava ja lepponen. Eliaskaan ei välitä, vaikka pitää nakuilla, punnita ja mittailla. On ottanut tavakseen pissata losottaa pitkin pöytiä, ja eilenkin vain naureskeli mittauspisteellä (vaikka äiti yritti pitää päästä kiinni ja Kirsi kiskoi jalkoja suoriksi). Ennen sitä tosiaan oli se piipiäksidentti. Se pissas vielä sillain mukavasti sen muovisen patjan (ja suojapaperin) päällä, että lopulta makas siinä pissalammikossa. Kirsti oli just silloin viereisessä huoneessa mittaamassa jotain toista vauvaa (jonka aika oli ennen meitä, myöhässä olivat.. näitä sattuu), joten oltiin vaan kahdestaan siellä huoneessa. Yritin sitten epätoivosesti saada poijjan kuivattua ja pissat siivottua, mutta käsiä kun on vaan kaksi, jouduin jättämään lattian pesun sikseen.

No kuiteskin, mittaa on nyt jo 61cm. Poikien +1-käyrällä mennään tasasesti. Painon nousu oli pikkasen taantunut, mutta ei kuulemma mitään hätää. Elias on kuitenkin jo niin paljon aktiivisempi touhottaja ja pelkästään valveillaoloaika on pidentynyt, ja sekin kuluttaa tietysti enemmän.. Se olis muuten kovasti lähdössä liikkeelle. Se pystyy jo seisomaan omilla voimillaan (en tosin uskalla vielä montaa sekuntia antaa seisoa, luutkin niin pehmoset.. ettei tuu länkisääriä..) ja ponkailee välillä niin, että mä ihan pelkään sen hyppäävän sylistä (ottaa mun mahasta vauhtia ja lentää polvien yli pää edellä lattiaan). Uskalsin sitä omillaan seisomista kokeilla, koska eilen neuvolassa kyselin siitä. Sitten kuulemma saa antaa seistä, kun vauva ite sitä yrittää ja sen lihakset on tarpeeks vahvat siihen.

Eilen siellä neuvolassa se näytti ihan rääpäleeltä, ku Kirsti laitto sen nakuna mahalleen. Noh, tyyppi veti polvet mahan alle ja työnsi vauhtia (kuin ryömiväiset ikään), mutta pää vaan hairas vastaan. Iso pää, heikot niskalihakset.

En nyt tiedä, että onko toi ’seisoskelu’, pomppiminen ja ryömimisyritykset mitään kovin kummallista tässä iässä (9vko). Olin vaan vähän yllättynyt, että se näinkin aikasessa vaiheessa jaksaa ja pystyy.. muutenhan tuo liikehdintä on lähinnä sellasta kala-kuivalla-maalla -tyyliä.

Nyt se on tapahtunut. Kunnon yöunet. Meillä on viime viikkoina nukuttu 6-7 tuntia, syöpötelty ja nukuttu sitten heti lisää. Mukavaa. Mutta viime yönä Eliasn posotti kahdeksan (8) tuntia yhtä mittaa. Toivottavasti tällästä rytmiä on luvassa lisää, koska äidin elämän laatu paranee näin huomattavasti.

Meinattiin jo viime viikolla laittaa Elias omaan sänkyynsä nukkumaa, mutta en ollut vielä valmis siihen. Ja kyllä sitä vielä ehtii, eihän pupsi oo vasta ku 2kk. Ihan ärsytti joidenkin tuttavien kommentit, kun kerroin vauvan nukkuvan mun vieressä.. ”No joo, siihen en kommentoi mitään” tai ”onnea vaan sitten ko pitäs omaan sänkyyn saada nukkumaan”. Tämä nyt tuntuu vaan kaikista parhaalta ratkasulta. Varsinkin mun kannalta. Eli siis parhaalta, tärkeimmältä kannalta

Mukavaa on myös se, että Elias pystyy jo jonkin aikaa viihdyttämään itseään sitterissä. Jos vaikka laitan ruokaa, tai syödään, kummankaan ei tarvi pitää Eliasta sylissä, vaan se ihan rauhassa hengaa sitterissä tai lattialla. Me päästään käymään saunassakin, jos sitteri nostetaan kylppärin puolelle ja otetaan tyypiltä housut ja vaippa pois. Ja sitten lopuksi Elias pääsee itekin kylpyyn tai suihkuun.. ja on niiin onnellinen.

Mutta kyllä se kasvaa. Ihan huikea rolle rotkale on jo. Oon joutunut tekemään huomattavan määrän surutyötä, kun taittelen pieniksi jääneitä vaatteita laatikkoon. Mutta onneksi tämän kasvun myötä on tullut niin paljon ihania uusia juttuja, että luulen selviäväni. Yöunet, hymyt, naurut, leikkihetket, kärsivällisyys (vauvan), söpöys (älkää käsittäkö väärin, suloinen se on ollut alusta asti, mutta se vaan söpöstyy päivä päivältä ja on vaan niin pakahduttavan ihana.. kuten kaikkien omat lapset)…

Elias ottaa osaa hepatiitti B -rokotetutkimukseen. Vaikka olin heti valmis ottamaan osaa tutkimukseen, viime päivinä on ollut huono omatunto. Ai miks varten? No kun sinne raaksin toisen piikille. Ja sitten sattuu ja voih. Tänään oli eka pistospäivä. Olin ihan varma, että multakin pääsee parku. (Mitähän mun elämästä sitten tulee, kun lapsukainen joskus oikeesti sairastuu?!?) En sitten itkenyt piikkiaikaan, mutta ennen sitä kyllä melkein. Ne (lääkäri ja hoitaja) kyseli tietekin meidän taustatietoja. Muuten kaikki ok, mutta entäs mitä D-vitamiinia annan? Sanoin sitten, että ei nyt just oteta mitään, koska aiheutti niin kovasti vatsavaivoja, että päätin pitää pienen tauon (odottaa, että suolet vähän kasvaa), syön ite vitamiinivalmisteita ja kuitenkin täysimetän. Siis mitä? Et anna D-vitamiinia? Kyllä suomalaislapset tarvii D-vitamiinia. Ei paista aurinko ja plaaplaa. No voi nyt hevon perse. Teki mieli vajota maan alle ja itkeä, kun olen (ilmeisesti) kovin huono äiti, suorastaan pyydystän lapselleni riisitautia ja katkeilevia luita, eikä musta oo mihinkään. Olisin halunnut vaan ottaa pojan kainaloon ja juosta pihalle. Totta kai haluan lapselleni vain parasta. Oli ihan tietoinen päätös alottaa ne tipat vasta parin kuukauden päästä ja säästää Eliaksen vatsakivut ja itkut. En minäkään (eikä myöskään kaksi siskoani) saanut D-vitamiinia ihan vauvaiässä. Eikä meillä ole kenelläkään katkennut yhtäkään luuta. Ja ollaan telinevoimisteltu koko ikämme. Ja kyllä siinä lajissa monella on luut koetuksella. Puuh. Ei ollut kiva fiilis.

Kyllä sen jälkeen toivoin, että Elias olisi oikein kaarella kusassut sen lääkärin päälle. Mutta ei tällä kertaa.

Viimeisen viikon aikana meillä on toden teolla alettu hymyilemään. On mahtava tunne, kun lapsi selvästi tunnistaa kasvot ja alkaa hymyilemään. Paljon hymyjä saa myös ilmakylpyjen aikaan. Kyllä paljaalla pepulla on sitten mukavaa. Naurukikatusta tulee toistaiseksi vain unissa, mutta niin kovin hellyyttävää ja hauskuuttavaa sekin on. Äitillä nousee pala kurkkuun joka kerta, kun hymyyn vielä liitetään ”höö”-ääntelyä ja silmät vaan loistaa.

Voi kuinka niinkin yksinkertainen asia kuin hymy voi pelastaa päivän ja parantaa elämän laatua.. Oman lapsen hymy on tietysti aivan superhyperlässynlässynmahtavaa, mutta esim. julkisissa matkustaminen olisi huomattavasti mukavampaa, jos kanssamatkustajat hymyilisivät silloin tällöin, eivätkä mulkoilisi muita naama norsun haaruksilla..