Nyt on tiedossa, että kumpi sieltä on tuloillaan. Ja voi tätä onnea. Mitään väliä ei ollut, kunhan vauva on vain terve. Ja terveeltä kyllä vaikuttais. Pieni pippelihän siellä oli. Yritän saada kuvan ultrasta tälle sivulle.
Sain myös lasketun ajan, joka osuu maaliskuun 13. päivälle. Jee.
Kylläpäs on aikaa vierähtänytkin siitä, kun viimeksi kirjoitin. Mitään kummallisempaa ei ole tällä välillä tapahtunut. Tai no se oli ehkä merkityksellistä, että kerrottiin perheillemme. Tarkoitus oli kertoa vasta ensiviikolla, kun käymme pikaisesti Suomessa, mutta eihän tätä salaisuutta jaksanut enää itsellä pitää. Kaikki ovat innoissaan ja odottavat meitä kotiin. Olemme päättänyt muuttaa Suomeen pysyvästi (nyt ainakin toistaiseksi) lokakuun lopulla.
Sain edellisen ultran tuloksetkin, kaikki hyvin. Omien laskelmien mukaan laskettuaika on maaliskuun 13. Kuulen lääkäriltä hänen laskelmistansa 11.9., heti Suomen matkamme jälkeen. Ehdin käydä Kanadassa ollessamme vielä kerran ultrassa, jossa toivonmukaan selviää myös vauvan sukupuoli. Täällä on niin paljon kaikkea kivaa tavaraa ja vaatetta, joita haluaisin haalia ennen Suomeen paluuta. Saattaa olla, että vauva istuu väärässä asennossa ja piilottelee haaruksiaan, eikä ultran täti pysty kertomaan, kumpi se on. Saa nähdä miten meidän käy.
Olen suunnitellut Suomen matkamme ruokailujen mukaan. Ei mitään tietoa mitä kyseisinä päiväinä tapahtuu, mutta ruokalista on tiedossa. Minulla on myös viikon päästä keskiviikkona synttärit, joten kakkuakin on luvassa. Ehkä jopa käpykakkua, joka on ehdoton lemppari ollut ihan lapsesta saakka. Jee.
Olen kokoajan ihan älyttömän väsynyt. Tiedän, että se on normaalia raskauden alussa, mutta mielestäni tämä on jo ihan liikaa. Nukun öisin 12+ tuntia ja otan päivällä päiväunet. Luulen, että tämä johtuu raudan puutteesta. Pitänee siis sisällyttä Suomen visiitin ruokailusuunnitelmaan myös mustamakkara. Ja maksamakkara. Ja verilätyt. Ja pihviä. Täytyy myöntää, että viimeisen kuukauden aikana en ole pystynyt pitäämään kovin terveellistä ruokavaliota yllä. Olen oksentanut ja muutenkin potenut pahoinvointia, joten kaikki mikä menee kurkusta alas ja pysyy siellä on ollut ok. Esimerkiksi punasta lihaa olen syönyt melko vähän. Pitää kysyä lääkäriltä, että kannattaako ottaa jotain rautatapletteja lisäksi. Vaikkakin syön päivittäin jotian äitiystapletteja, jotka sisältää vitamiineja, kalkkia, jonkun verran rautaa ja muita aineita jotka on erityisen tärkeitä kehittyvälle sikiölle ja mulle. Hmm.. Ehkä tämäkin tästä pian helppaa, oon päässyt aamupahoinvoinnista jo voitolle.
Vinkkejä ja kokemuksia (ja myös kysymyksiä) otetaan ilolla vastaan.
Ensimmäinen ultraääni taisi olla yhtätyhjän kanssa, ehkä hieman suuntaa antava, mutta mitään ratkaisevaa siitä ei silloin selvinnyt. Lääkäri pyysi siis menemään uuden kerran, ja mehän mentiin. Raahasin poikaystäväni ja siskonikin. Tällä kertaa vauva oli jo sen kokoinen, ettei tarvinnut tehdä ultraääntä sisäkautta (luojan kiitos). Se tarkoitti myös sitä, että kaikki halukkaat pääsivät huoneeseen katsomaan ja kummastelemaan ruutua. Siellä se vauva kellui, pää alaspäin. Pieni sydän pamppaili ja nähtiin myöskin potku-actionia. Ihan meinas tippa tulla silmään. Ultraääni I:ssä ja II:ssa saamat vauvan koot ei silti täsmää, joten pitänee soittaa vielä tuloksista tarkemmin. Ovat nyt lomalla, joten joudun odottamaan viikon. Joudun ehkä myöskin selittelemään puhelimessa, miksi tarvin niin kipeästi tuloksia.. Luulisin, että lentäminen Suomeen vanhemmille kertoaksemme on aika hyvä syy saada tietää mitä ultran täti arvioi sikiön iäksi. Arvailu on rasittavaa.
Oltiin jo päätetty, ettei osteta vauvakamaa ennen kuin ollaan ainakin 12 viikkoa, mutta niinhän siinä kävi, että Super Targetista löytyi niin sulosia juttuja, että pakkohan niitä oli muutama kotiin mukaan ottaa. Paketti valkoisia bodyjä (ihan järkyttävän pienikokoisiä, pisti miettimään, että mitä niin pienen rääpäleen kanssa oikeen tekeekään..), ihana vihreä Classic Pooh -huopa sekä Classic Pooh mobilen. Kävin siskon kanssa myös vaateostoksilla, löysin itselleni muutaman äitiyspaidan, mutta kaikissa äitiysvaatekaupoissa vain lähinnä ahdisti. Kaikki vaatteet olivat vain rumia ja ärsyttäviä, enkä voinut kokeilla mitään päälleni, koska en oikeasti vielä tarvi niitä. Ehkä syyskuun lopussa sitten uusi yritys. Torontossa on silti monia kauppoja, joista voin hamstrata itselleni vaatteita ennen Suomeen paluuta, suurimman osan nyt sopivista kuteista joudun kuitenkin hylkäämään jo kuukauden päästä.
En vieläkään pysty menemään keittiöön. Olen yrittänyt muutaman kerran, mutta päätynyt vessaan kakomaan. Stressaa huominen aamupala ja lounas. Olen yksin kotona, enkä voi astua keittiöön oksentamatta, saati sitten etsiä sieltä ruokaa. Mikä avuksi? Ollaan päätetty palkata siivooja siivoamaan koko kämpän kertaalleen. Eihän meillä kovin sekasta ole, mutta voisi pestä lattiat (ja KEITTIÖN), jos vaikka mun olo helppaisi.. Taitaa kuulostaa typerältä ja vaivaiselta, mutta tätä ällöoloa on nyt kestänyt kuukauden ja alan olemaan epätoivoinen (epätoivoinen alkaa olemaan myös poikaystäväni. Ja kissa.). Plaah.
Ihan pikasesti kirjotan kuulumisia. Kävin torstaina lääkärissä, kaikki hyvin. Aamupahoinvointi on yltynyt oksenteluun. Ei kiva ollenkaan. Sen pystyy välttämään syömällä, mutta aina se ei ole mahdollista. Monesti olen jo alottanut ruokailun, ja sitten tulee kiire vessaan. Toivottavasti se helpottaa siihen 12. viikkoon mennessä, joten muutama viikko vielä.. Ja kyllä se sen arvosta on.
Torstaina uudelleen ultraan. Toivottavasti kuuluu hyvät sydänäänet. Sisko on kylässä, joten hän ja poikaystäväni tulevat varmasti katsomaan vauvan kuvaa ultrassa. Jännittää.
Oltiin viikonloppuna Chicagossa festareilla (Lollapalooza). Ihan mahtavaa meininkiä. Niin erilaiset festarit, ku Suomessa. Kaikilla oli mukava ja rento fiilis, enkä nähnyt yhtään örveltävää tai agressiivista tyyppiä, vaikkakin oluttakin myytiin. Porukkaa oli lähemmän 100 000 ja bandit oli huippuja.
Nyt vien siskoa shoppailemaan.
Hoitaja oli eilen soittanut lääkärin vastaanotolta ja jättänyt soittopyynnön. No minähän heti huolestuin, kun ekalla kerralla niin painottivat, etteivät turhia soittele ja ’no news is good news’. Tulin eilen töistä niin myöhään, etten voinut enää soittaa ja tuskailin koko illan, että mitähän olivat soittaneet. Tänä aamuna sitten heti aikasin soitin. Hoitaja halusi meidän menevän vielä uudelleen ultraääneen, koska olin viimeksi niin alkuvaiheessa. Sikiö on tänään 6 viikkoa ja 6 päivää. Siitä voi sitten halukkaat laskea koska on tehty (perjantaillehan se osui, ei ylläriä siinä. heheh) Eli olen kirjojen mukaan 8vk, 6päivää. (Ne kun laskee sen edellisistä kuukautisista, ja kun munasolu irtoaa 2 vk sen jälkeen, niin siinä on het se kaksi ekstra viikkoa..) Mun tapauksesta tätä matikkaa ei siis voinu soveltaa, koska mun kuukautiset tulee koska tykkää.. Mutta vähäkö on mukavaa vihdoinkin tietää ihan tarkalleen, että missä on menossa. Ja nyt voi kattoa kirjasta kuvia ihan päivälleen. (Ostettiin sellanenkin kirja, jossa on sikiön kuva päivä päivältä. Innokasta porukkaa kun ollaan.) Ja tämä tarkoittaa myös sitä, että kun kerrotaan perheillemme, olen jo neljännellätoista viikolla, jolloin on ’turvallisempaa’ ruveta levittelemään tietoa vauvasta. 12. viikon jälkeen keskenmenon riski laskee 65%.
Seuraava lääkärikäyntini on siis ensi viikon torstaina. Silloin ilmeisesti tehdään myös ensimmäinen sisätutkimus. En ole ollenkaan huolestunut siitä, koska lääkärini on erikoistunut seksuaalisesti hyväksi käytettyjen naisten ja lasten hoitoon. Hän siis varmasti osaa hoitaa asiansa hyvin asiallisesti. Ainahan se vähän kiusallista on, mutta eiköhän siitä kunnialla selvitä.
Pahoinvointi ei ole hellittänyt. Eilen pystyin menemään keittiöön, mutta mitään ruokaa ei mieli tee. Tai ehkä caesar salaattia. Ja sitten kebabrullaa, mutta sitä saa Suomesta yhdestä lemppariravintolastani.. Joten pitää sinnitellä senkin suhteen syyskuulle asti. Sinnittelystä puheen ollen, on niin monta kertaa tehnyt mieli kertoa kotiväelle tästä vauvasta. Tällänen salailu ottaa koville. Kuukausi vielä ja sitten saa kertoa. Ja siskoni tulee tiistaina, jolloin saan (vihdoin) kertoa hänelle. Jeejee.
Hyvin selvisin ultraan ja takasin kotiin. Pienillä järjestelyillä sain työvuoron vaihdettua, eikä tarvinnut siitä sitten stressata. Ultran täti oli mukava. Hän ei tosin huolinut poikaystävääni mukaan heti, halusi ensin arvioida tilanteen. Ymmärrettävää. Ensin katsottiin massua. Aika pieneltä näytti. Hänen arvio oli kuusi viikkoa. Hän halusi katsoa paremman, lähemmän ja tarkemman näkyvyyden vuoksi transvaginal-ultraa (ei mitään hajua mikä se on suomeksi). Olin valmistautunut siihen jo, joten se oli mulle ihan ok. Eihän se mukavaa ole, kun joku haluaa kuvata sisälmyksiä melko privaatista paikasta, mutta kaikkea sitä vauvan eteen tekee. Poikaystävääni ei huolittu tämänkään toimenpiteen ajaksi huoneeseen, koska sairaalassa on ollut liian monta isää, jotka on suuttunut tästä toimenpiteestä. (Vain heillä on oikeus vaimonsa pimpuliin. Niin.) Mietityttää vaan, että ovatkohan ne ajatelleet sitä synnytystä sitten ihan loppuun asti. Siinä meinaan vaimon haarukset on aikas lailla kaikkien nähtävillä.. Ei silti sillä, että kukaan siinä tilanteessa olisi kiinnostunut muusta kuin äidin ja vauvan hyvinvoinnista, mutta eihän ne siinä emättimen kautta tehtävässä ultrassakaan mitään muuta halua. Voi niitä miehiä. Ehkä ne ei vaan ole tottunut olemaan siinä vastaanottavassa päässä. (Eikä se vehje paljoa penistä pelottavampi ollut. Heh.) Poikaystäväni ei siis ollenkaan päässyt näkemään sitä pientä möykkyä siinä ruudulla. Harmillista.
Loppujen lopuksi se lääkäri/ultraäänispesialistihoitaja ei sanonut missä luulen meidän menevän. Sanoi vain, että lääkärini ottaa muutaman päivän päästä yhteyttä tulosten kanssa. Mutta sitä en usko tapahtuvan, koska ensimmäisellä kerralla kun lääkärilläni kävin, hoitaja sanoi, ettei soita tulosten kanssa. (Tästä siis johtopäätökseni) Mutta kuulen varmasti verikokeiden ja ultran tulokset 2.8., kun seuraava lääkärissä käyntini on.
Olo on jokseenkin helpottunut, vaikkakin olisin ehkä toivonut toisaalta olevani vähän pidemmällä. (Että saisi jo huokaista helpotuksesta, kun 3 kk on täynnä..) Toisaalta tämä on ihan hyvä, ei ole tullut juotua niin paljoa (jos toukokuun alkua ei sittenkään lasketa), ja aloitin vitamiinien ja muiden sikiölle tärkeiden aineiden douppauksen sittenkin melko ajoissa. Joten ihan hyvillä mielin olen.
En jaksa odottaa, että pääsen ultraan huomenna. Sinne paikanpäälle selviytyminen tosin aiheuttaa puhinaa ja syviä huokauksia. Työskentelen siis lapsen kanssa, joka on vakavasti vammautunut. Hän ei pysty istumaan, seisomaan, puhumaan tai syömään itse. Voitte kuvitella vastasyntyneen 3 vuotiaan vartalossa. Suloinen pieni tyttö, mutta joskus raskasta ajatella, millaista hänen elämänsä tulee olemaan, kun hän kasvaa ulos vaipoista, tai häntä ei jaksa enää nostaa. Olen siis hänen kanssaan huomenna, ja tarkoitus on viedä hänet mukanani sairalaan, jossa ultraääni tehdään. Yritin vaihtaa ultra-aikaa, mutta seuraava vapaa aika oli 22.8. Ei kiitos. Enkä voi peruuttaa työvuoroani näin lyhyellä varoitusajalla. Ongelma vain on siinä, että minun pitää syödä normaalisti aamupala ja lounas (ei hätää siinä), mutta sen lisäksi pitäisi juoda litra vettä, mehua tai maitoa eikä käydä pissillä. Aika on siis klo 13, ja vähän ennen 12 alan lipittää vettä kurkusta alas. Ei ehkä kuulosta hirveän haastavalta, mutta kohtu painaa aika pahasti juuri rakon päälle, joten pelottaa vähän, että joku paikka räjähtää. Eikä siinä vielä kaikki. Meillä ei ole autoa, joten sinne sairaalalle pääsy on vielä asia erikseen. Taksilla juu, mutta pitäisi olla rattaat ja auton istuin mukana, ja mihin laitan tytön siksi aikaa, kun asennan välineitä? Maahan vaan makaamaan. En usko. Ja kaiken kukkuraksi sillä pikku tytöllä saattaa olla huomenna vielä puheterapia, joka saattaa sekottaa tämän aikataulun ihan kokonaan. Pystyn varmistamaan sen tänä iltana, kun hänen vanhempansa ovat kotona. Plaah.
Huomenna selviää missä vaiheessa mennään! Jännittävää. Näin jo vauvasta untakin. Oltiin vauvauinissa.
Lääkärit arvio lasketun ajan laskemalla edellisten kuukautisten alkamispäivästä kolme kuukautta taaksepäin ja lisää siihen 6 päivää. Periaatteessa mun tapauksessani edelliset menkat alkoi 1.5., laskettu aika olisi silloin 7.2.2007. Jotenkin en vaan usko, että voisin olla niin pitkällä. Kuten jo aiemmin mainitsin, mun menkat on aina ollut vähän omituiset ja tullu silloin ku tykkäävät, mutta huomenna ei enää tarvi arvailla.. Jee.
Ostin kaupasta vihreitä täytettyjä oliiveja, joita oon vetänyt suoraa purkista. En tiedä olisko tämä jo ensimmäinen hullu mieliteko, vai vaan hiukopalaa näin kuumalla.. Suolakurkkuja myös havittelin, mutta täällä ne on ihan omituisia. Pitää siis odottaa syyskuuhun, jolloin käydään Suomessa.
Hassua muuten, miten joka yö siitä asti kun ollaan tiedetty, mä oon nähnyt vain vauvaan ja raskauteen liittyviä unia. Ja sitä ajattelee vaan kokoajan. No kieltämättä tämä on suurin muutos koko pienen elämäni aikana, joten on varmaan ihan okei ajatella ja miettiä asioita taukoamatta. Jopa suotavaakin.
Huh hellettä. Pihalla on yli 30 astetta lämmintä, eikä meidän ilmastointi toimi. Nytkin on ihan tuskanen olo, voin vain kuvitella mitä olisi olla viimeisillään raksaana tässä säässä. Uimareissulle haluaisi lähteä, mutta ei kerkeä, töitä pitää tehdä ennen kuin tulee vauva, joka vie kaikki pennit. Pitäisi tehdä lista, että mitä sitä oikein tarvitsee ostaa. Meillä kotona olisi vielä siskoni seitsemän vuotta vanhat rattaat, jotka on aivan priima kunnossa. (Olen melko kriittinen kaikesta, mutta nämä jopa kelpuuttaisin..) Serkkuni odottaa myös vauvaa, joten en tiedä lupasiko äiti rattaat ja istuimen jo heille, enkä voi kysyä, koska haluan kertoa meidän yllärin ihan kasvotusten. Plaah, kyllä tämä salailu tuskastuttaa. Sain muuten ultraääneen ajan ensi tiistaille. Silloin selviää, että kuinka pitkällä olen. Sitten tiedetään, että koska voi huokasta helpotuksesta, kun 3 kk:n merkkipaalu ohitetaan. Luulisin, ettei tästä ultrasta vielä selviä vauvan sukupuolta, harmillisesti. Haluan ehdottomasti tietää! Olen aina ollut sitä mieltä, että kyllä se vauva joka tapauksessa on niin iso yllätys, että ei haittaa vaikka jo olisi sisustanut huoneen siniseksi tai punaseksi.
Tällä hetkellä vaikuttaisi siltä, että me muutetaan Suomeen ennen vauvan syntymää. Se on ihan mukavaa, mutta sitten toisaalta täällä on niin kivaa asua. Täällä on paljon kavereita, ja meidän asunto on tosi tilava ja siisti. Muuttaminen muutenkin stressaa, kontti pitää lähettää jo aikasempaa, ja kissan kanssa matkustaminen on vähän hankalaa. (Ja kallista!) Mutta eiköhän me siitä selvitä, kuitenkin saatiin se tänne asti raahattuakin. (Raukka oli 9 tuntia ruumassa jonkun koiran kanssa..) Me varmaankin muutetaan jonnekin Etelä-Suomeen. Siellä on sitten mukavaa vauvan kanssa asustella. Mummikin (tai miksi lie äitini haluaa itseään sitten kutsua..) on melko lähellä, jos ja kun hoitoapua tarvitaan.
Vielä en ole huomannut mitään kummempia mielitekoja ruuan suhteen. Tänään kuitenkin aijon ruokakaupasta etsiä karjalanpiirakan tekovärkit. Suurin haaste on varmasti ruisjauhojen löytäminen. Saa nähdä miten meidän käy. Pakastin on täynnä Suomalaista ruisleipää, jota äiti ja isä (sala)kuljetti meille vierailullaan. Kuituja siis saan tarvittaessa niistä. Pitää myös ostaa muroja, joissa on paljon hyviä kuituja. Yritän pitää vatsan toiminnassa, koska lukemieni kirjojen mukaan monilla odottavilla äideillä on ummetusta. Se tästä vielä puuttuisi. Kuuma kesä, eikä suoli toimi.. Hmm. Loistava homma kyllä oli se, etten kärsinyt minkäänlaisesta aamupahoinvoinnista (koputan puuta, ettei iske jokin takautuva ripuli/oksennustauti, joka on sata kertaa pahempi kuin kolmen kuukauden aamupahoinvointi..).
Nyt tuli lähtö kauppaan. Palailen viimeistään tiistaina, ultrauutisten kanssa.
