vauvakirja.fi

Paluu arkeen joulun jälkeen on ottanut (erityisesti omalla kohdallani) koville. Tuntuu kuin koko ajan olisi joku pieni kriisi kytemässä. Välillä se johtuu tämän asunnon räjähtäneestä tilasta, välillä oman ajan löytymisestä (tai siis EI löytymisestä), mutta suurin ongelma on ollut Eliaksen yöelämä ja kaikkien meidän unen puute. Eliashan vierrotettiin yösyömiseltä kun 8 kk tuli täyteen, eli n. puolitoista kuukautta sitten. Koville se otti noin neljä päivää, mutta sitten kaikki tuntui sujuvan ihan ookoosti, ainakin mihin sitä silloin vertasi. Elias meni kahdeksan ja kymmenen välillä nukkumaan ja saattoi herätä kerran ja tarvita tassuttelua, sitten nukkui viiteen tai kuuteen, sai tissiä ja nukkui yheksään. Ihan ok, mutta parantamisen varaa aina on. No sitten kaikki jotenkin muuttui ja E heräili monta kertaa yössä, sitä piti sylittää ja heijata sitterissä. (Ai niin, mehän siis nukutetaan se aina heijaamalla sitterissä.. siitä kohta lisää..) Nyt pari viime yötä on ollut ihan HIRVEITÄ. Se herää heti kun me mennään nukkumaan. Luultavasti meilläkin hajuun, koska mitään ääniä ei meidän makuuhuoneeseen hiipimisestä tule. Sitten se itkee, nousee istumaan, huutaa, nousee seisomaan, kiljuu, kuolaa jne. eikä oo mitään muuta tehtävissä kuin ottaa se mun mahan päälle nukkumaan. Se ei rauhotu Sami syliin, sitteriin, vedellä… Oon nyt monta yötä ’nukkunut’ siis kymmenen kilonen lapsi rintakehän päällä, odottaen että se syvän unen vaihe jo vihdoinkin tulisi, ja voisin siirtää sen takaisin omaan sänkyynsä. Noh, viime yönä se ei koskaan tullut. Kello oli vihdoin neljä, kun sanoin Samille, että nyt on pakko siirtää tämä lapsi, tuli sitten kuinka kova huuto tahansa. Kuten arvata saattaa, siitä vasta riemu ratkes ja voi sitä huudon määrää. Elias oli meidän välissä (koska omaan sänkyyn ei edes uskallettu yrittää), ihan tokkurassa ja kaikin voimin möyri mun poukkuun. Takas massun päälle tai kainaloon, mutta silti ei itku hellittänyt. Sitten luovutin ja tarjosin tissiä, mutta eihän sekään kelvannut. No sittenhän multakin lähti järki ihan täysin ja lähdin kylppäriin itkemään ihan hysteerisesti ja jätin Samin rauhottelemaan Eliasta. Puoli kuuden aikoihin olin taas valmis yrittämään imetystä uudellen, silloin se onneksi kelpasi ja saatiin nukuttua vähän yli yhdeksään.

Päätettiin sitten, että siirretään E nukkumaan omaan huoneeseensa. Saa nähdä miten siinä käy. Sängyn siirtämisestä tehtiin oikein perheaktiviteetti, Elias istui siinä, kun se siirrettiin. Ollaan nyt yritetty hypettää, psyykata ja tsempata tätä uutta järjestelyä Eliakselle. Sänkyä ollaan käyty kattomassa ja testaamassa sen uudessa paikassa. Mä nyt luotan siihen, että kohta kymmenen kuukautinen lapsi ymmärtää jo jotain puhetta, ja tajuaa, että tämä on tosi jees juttu ja kaikki on ihan hyvin. Mutta sitten se, mikä aiheuttaa eniten pään vaivaa: Miten saa vauvan nukahtamaan ihan ite, omin avuin sinne sänkyynsä? Jollei Elias oo ihan taju kankaalla, kun me se lasketaan sänkyynsä nukkumaan, se nousee pystyyn ja itkee. Eli miten ihmeessä se tapahtuu? Tiedän, että lapsen pitäisi nukahtaa sinne, mistä se sitten jossain vaiheessa yötä saattaa herätä, mutta miten? MITEN.

Kiitos Samille, että on auttanut nyt joulun aikaan mua Eliaksen kanssa tosi paljon. Se on vaan ihan hirveän rankkaa, kun mitään kauheen suurta leikkiä ei saa vielä aikaseksi, eikä mikään kiinnosta varmasti yli kahta minuttia kauempaa, ja kun tyyppi painaa jo miljoonaa eteenpäin, KOKO AJAN… Niin tosiaan, se jo ottaa ihan sujuvasti askeleita (päästää tuesta irti, nostaa kädet kattoona ja lähtee kipittämään kohti.. Kerran se teki sen myös Sigulle, kun oli niin innoissaan sen näkemisestä. Kissa-parka just ehti alta pois ja mä sain täpärän kopin lapsesta), ja usein tutkiessaan jotain asiaa tosi intensiivisesti Elias unohtaa pitää kiinni ja sitten se seistä nököttää ihan ilman tukea jonkin aikaa. Ihan mieletöntä, mutta voi tätä vauhdin määrää…

Ainiin, sille tuli ihan lyhyessä ajassa neljä hammasta lisää. Joten nyt on se vaara, että tissiä puraistaan ja joudun lopettamaan myös ne ainoat jäljellä olevat, aamuyön tissitykset.

Siltä alkaa pikkuhiljaa nyt tuntua. Pitää päästä pois neljän seinän sisältä. Vauva-arki on mukavaa, mutta jotenkin niin puuduttavan samanlaista päivästä toiseen.

Taaskin pitää muistaa, että olen onnellisessa asemassa, sillä Sami tekee töitä kotona. Yritän hengata vauvan kanssa mahdollisimman paljon kahdestaan, jotta Sami saa työrauhan. Välillä kiikutan Eliaksen Samille (jos ei huvita mennä vessaan hereillä olevan vauvan kanssa, joka protestoi sitterissä oloa..), ja hän kyllä aina mielellään hoitaa ja sylittää vauvaa, mutta tiedän ettei töiden keskeytys ole kovin mukavaa.

Olen huomannut, että pitääkseni itseni virkeänä ja jotenkin tolkuissani, minulla pitää olla suunnitteilla erinäisiä matkoja ulkomaailmaan. Esim. huomenna iltapäivällä menen tapaamaan ystävääni keskustaan (ja sitä onkin odotettu jo koko viikko). Ja perjantaina lähdemme Satakuntaan ja ollaan siellä vappuun saakka. Sitten siskoni tuleekin meille ensi viikoksi. Olen niiiiin iloinen. Oon pohtinut (ihan ääneenkin), että olenko huono äiti, koska odotan tulevaa viikonloppua niin innolla.. Silloin on paljon paljon käsiä kantamassa vauvaa. Meillä ei ole sitä ongelmaa, että vauva itkisi, mutta hän hereillä ollessaan haluaa olla vain sylissä.. Muuten kyllä se itkuparku tulisi. Noin relaava vauva, mutta silti kaipaan välillä apujoukkoja?!? Miten ne yksinhuoltajat oikein tekee sen? Ja sitten ne yh-äidit (tai isät), joilla on kaksosvauvat. Tai kolmoset. Kääk.

Tässä kyllä se vertaistuki olisi tarpeen. Ystävien kanssa on mukavaa jutella, mutta eivät hekään määräänsä enempää jaksa mun vauvajuttuja kuunnella.. Ja ne vauvajutut on nyt ainoita, joita elämässä oikeestaan pyörii.. Joten nyt Laajiksen vauvajengi kokoon ja vaunuttelemaan.

Tänään pikku perheemme lähti tutustumaan maailmaan HKL:n turvin. Bussimatka onnistui hyvin, metrolla päästeltiin vielä paremmin. Metrolla paremmin, koska siellä ei kokoaikaa tarvi pelätä, että lentää naama (tai vaihtoehtoisesti perse) edellä käytävälle kanssamatkustajien riemuksi. Ja kauheeta, jos vielä paniikissa yrittäis ottaa tukea vaunuista ja sitten siinä oltais läjässä äiti, vauva ja vaunut. Ja missäs iskä? Teeskentelee, ettei ole koskaan tavannutkaan tätä koheltavaa naikkosta ja sen jälkeläistä, joka naama punasena huutaa. Ei vaiteskaan. Isä olisi luultavasti joukon jatkeena, läjässä hänkin. Mitään tälläistä ei siis käynyt, mutta kieltämättä se eka kerta joukkoliikennevekottimilla vähän jännitti. Kaikki meni kuitenkin hyvin. Vähän kyllä ihmetytti, että miksi metroasemien hissit haisee niin pirun pahalle. Kyselin Samilta (miekkoseni), että käyköhän jotku siellä kusella.. Hän vastasi, että kyllä varmaan. Hmm… kyllä varmaan, onhan tämä HISSI?!?! Mitähän sellastenkin tyyppien päässä liikku. Voe, voe.

Meidän matkan päämäärä oli siis Kallion virastotalo. Isyyttä mentiin tunnustamaan. Varasin ajan itse, ei ehditty odottamaan kutsua postissa, koska olemme suunnitelleet ristiäisiä 15.4. (Suunnittelu on jo kyllä siinä vaiheessa, että pappi on varmistettu, ja vieraat kutsuttu.. Osa tarjottavista on jo tehty jne..) Olin valmistautunut lastenvalvojan kovaan tenttiin, että missäs olet vehdannut ja kenen kanssa ja milloin, mutta mitään sellaista ei kyselty. Samille ei oikeastaan sanottu mitään muuta kuin että allekirjotus tohon ja tohon ja tohon. Ja olettivat, ettei DNA-testejä haluta. Ei haluta, kiitos kysymästä. Kovin oli mukava täti, ja helposti kävi asiointi. Nyt vaan pitää toivoa, että Porin maistraatti on vikkelä (sinne lähettävät helsingin iskäasiat nykyään) ja saadaan paperit kuntoon ennen ristiäisiä. En sitten mitenkään halua kastaa poikaa mun sukunimelle. Mutta valvoja-täti oli kovin vakuuttunut, että me saadaan homma hoitoon. Joten sormet ristiin ja sitä rataa.

En uskonut, että ottaisi näin koville, kun huomaa vauvan kasvavan ulos ekoista vaatteistaan. Kaksi (2) viikkoa!?!? No onhan pupsi pupunen (vauva siis) vähän keskiarvoa isompi, mutta silti niin kovin pieni. (Monta kiloo pienempi kuin meidän kissa.)

Vielä vähän tissi-asiaa. Neljä päivää Pupun syntymän jälkeen maito holahti tisuihin. Ja jumankauta ne turpos, sattui ja ahdisti. Maitoo tuli ihan älyttömästi, välillä säälitti se imemisen ja nielemisen tahti, mitä pikkunen joutuin vetämään. Yöt ahdisti, kun ei pystynyt kyljellä olemaan lainkaan. Toivoi vaan, että vauva jo heräis syömään. Laitoksella oltiin neuvottu, että toinen tissi eka tyhjäksi, sitten vasta toisesta. Noh, olis mennyt ehkä viikko ennen kuin vauva olis pystynyt imuttamaan toisen hinkin tyhjäksi. Ja siinä ajassa toinen olis kyllä varmasti jo räjähtänyt. Lypsääkään ei vielä siinä vaiheessa saanut.. MUTTA. Nyt tilanne on sellanen, että maitoa ei oikein tahdo tulla. Miksi näin lupaava alku ja sitten se loppu? Kyllä sitä sen verran tulee, ettei korvikkeisiin tarvi turvautua, mutta jos esim. pitäisi pumpata vähän varastoon (että Sami voi vaikka yöllä yhden vuoron syöttää, tai ettei Itiksessä tarvi vetää tissejä paljaaks…), niin ei sitä riitä. Puuh.

Laitetaanpas nyt vielä joku kuva lopuksi..

Ai niin, onko vinkkejä mistä kantsis etsiä sitä kantoliinaa? Missä olis hyvä valikoima ja muuta sellasta?