vauvakirja.fi

Tasan vuosi sitten oli Se Päivä. Muistan, kuinka olin aivan varma, ettei vauva koskaan syntyisi. Ennen laskettua päivää olin jo ehtinyt tuskastella monta viikkoa, kuinka se ei koskaan tulisi ulos ja puuh ja äh ja kääk. Nyt jälkeenpäin on helppo olla viisas, mutta! Kumpa olisin osannut nauttia ihan viimeiseen asti vain siitä meidän kahden omasta rauhasta. Siitä, että voin tehdä (melkein) mitä tahansa, koska tahansa, miettimättä, kuinka paljon organisointikykyä siihen tarvitaan. Olisimpa nukkunut enemmän. Lukenut enemmän. Katsonut sydämeni kyllyydestä hömppää TV:stä. Nauttinut olostani (niin paljon kuin nyt tuon pömpsin kanssa pystyin). Helppo nyt on sanoa. Silloin luulin, ettei Vauva ikinä syntyisi.

Hurjaa ajatella, että olen ollut äiti jo melkein vuoden. Miten sitä ei koskaan voinut ajatella, kuinka pieni käärö saa ihan tasan joka kerta nukahtaessaan sisälmykseni pyörähtämään, koska on vaan niin pakahduttavan ihana ja suloinen – oli päivä ollut sitten kuinka rankka, hermoja raastava, ihana tai aivan järjetön tahansa. Ja kuinka vaikeaa on taistella (siitä kuuluisasta) omasta ajasta, kun sitä ei ole mistä ottaa (tai antaa). Ja miten hyviä ystäviä tulisin löytämään. Ja kuinka joka ilta mennessäni nukkumaan on jo ikävä Eliasta, vaikka hän nukkuu ihan seinän takana, ja tarkistettukin on, monta kertaa. Ja kuinka jo haluan mennä takaisin ’aikuisten maailmaan’, mutta mikään hoitomuoto ei tunnu tarpeeksi hyvältä omalle lapselle. Ja kuinka monta kertaa epäilisin omia valintojani, vaikka ne on sillä hetkellä nähty kaikista parhaiksi, toimivimmiksi ja turvallisimmiksi. Ja miten tämä pieni ihana tyyppi voi ottaa parisuhteen päälle, mutta tolpilla ollaan (onneksi on siskoni, joka on antanut mulle ja Samille sen yhteisen ajan, ja hoitanut Eliasta silloin tällöin). Ja näitä riittää…

No nythän kello onkin jo sitten 14.3. puolella. Niin, siis yliajalle menee. Taas. Mutta pian lisää, ISOSTA YKKÖSESTÄ. Hurjaa sekin.

Ja vauhti kiihtyy. Elias on nyt kävellyt kuukauden. Mä en oo vieläkään oikein sisäistänyt sitä vauhtia, että kuinka kauan sillä kestää päästä esim. olohuoneen perimmäisestä kulmasta keittiöön. Oikea vastaus on ehkä kolme sekuntia. Siis kun just sillä kesti mönkiä kaaauan paikasta toiseen. Me ollaan täällä vaarin luona visiitillä melkein viikon. Siis minä ja Elias kahdestaan (plus kaikki siskot ja veli). Mä en tiedä, mitä mun päässä taas oikein liikku, kun päätin tehdä yh-ekskursion tänne asti. Sami jäi tekemään töitä kotiin. Kaikki menee muuten ihan kivasti, mutta nukuttaminen mille tahansa unille on ihan tuskaa. Eliaksen saa kotona näppärästi nukahtamaan syliin, jumppapallolla pomputellen. Tai sitten tietysti vaunuihin. Mutta täällä kaikki on mennyt jotenkin ihan sekasin ja mulla on ihan hirveet tuskat saada se nukahtamaan. Oon tullut siihen tulokseen, että mulla on huono (lue: liian pieni, ainakin verrattuna Samiin) syli. Siinä ei löydy hyvää asentoa ja Elias vaan kiehnää. Ei vois ajatellakaan laittaa Eliaksen hereillä sänkyyn, koska retkisänky on vaan niin ihana ja kiva leikkipaikka, että siellä virkoo heti ja voi että ja uuh. Joten se pitää nukuttaa syliin. Ehkä mä taas ens kerralla mietin kolmesti (ainakin), ennen kuin lähden kahdestaan lapsen kanssa mihinkään yökylään.

No sitten kävi myös sellanen, että vaikka meitä oli tässä neljä aikuista, niin kuinka ollakkaan; meni ehkä kaks minuuttia kun kaikki oli jossain muualla, Elias leikki olohuoneessa uusilla (muiden vanhoilla) leluillaan. Yhtäkkiä mä en nää lasta missään ja nopeesti ’haravoidaan’ (kuten poliisipartio konsanaan) alakerta, mutta Eliasta ei näy missään. Sitten yhtäkkiä alkaa kuulumaan ”Tätä, tätä, äittä” yläkerrasta. Tyyppi oli pinkassut yksin (IIK!) portaat ylös, ennätysajassa. Siellä se sitten leikki onnellisena. Pieni sydäri, mutta onneksi ei käynyt mitään. Että sellanen kiitäjä. Ja nythän se haluaa kokoajan niille portaille, sehän on ihan selvä.

Tänään me saunottiin ekaa kertaa sillain ihan oikeesti. Ei nyt mitään löylyjuttuja vielä, mutta istuttiin ja leikittiin (ja litkittiin vettä) ihan lauteilla, eikä enää mitään paljussa istuen paria minuuttia. Meidän saunareissu kesti ainakin 15 minsaa, jollei kauempaakin. Elias oli tosi innoissaan koko ajan. Sillä ei missään vaiheessa tullut minkään näköistä tuskastumista tai muuta. Kyllä mä aina välillä avasin oven ihan auki ja annoin vähän happee koko porukalle. Ainakin tämä eka ’oikea’ kerta saunassa onnistui tosi hyvin. Ja tämä alotus oli joillekin neuvottu siis alotettavaksi vasta yhden vuoden ikäisenä, kun lapsi osaa hikoilla.

Toinen juttu, näin ykkösen lähestyessä, on toi ruoka- ja juomapuoli. Koska olen saamaton, oon edelleen ostanut kaupasta lasten ruokaa purkissa. Nyt ollaan muutamana päivänä syöty niitä 1v.+ ruokia ja hyvin on kauppansa tehnyt. Oikeestaan vois sanoo, että paremminkin. Mä en nyt edes oikein tiedä, että mikä ero niillä niihin edellisiin on, kun ne palasetkin näyttää olevan ihan samaa kokoluokkaa, mutta kai niissä sitten enemmän makua on. Ja sitten se juoma-asia. En millään jaksa odottaa, että vihdoinkin saa alkaa totuttamaan Eliasta ihan tavis maitoon. Tarkotuksena olis, että parin viikon päästä aletaan sekottamaan rasvatonta ja NANnia ja sitten pikku hiljaa siirrytään ihan tavalliseen mölöön. Ja loppuu vihdoinkin se jumalaton rehaus. Varsinkin, kun tuolla meidän lähimarketissa on useinkin korvikkeet loppu. En voi käsittää, miten sellaset jutut voi olla kaupasta loppu. Kyllä niitä pitäisi löytyä sieltä. Mutta kohta ei enää tarvi sitä murehtia. Kauankohan sitä velliä antaa.. Siitä on tullut ihan kiva rauhottumiskeino ennen iltaunia, mutta vähän mietityttää, kun sen antaa tuttipullosta.. Kun haluis siitäkin kapistuksesta päästä mahdollisimman helposti sitten eroon. Mutta ehkä me siirrytään vaikka vellin antamiseen nokkamukista, joskus keväämmällä. Ei tässä nyt niin kova paniikki ole, kyllä mä näin (ehkä ikäväksenikin) neljä vuotiaita lapsia, jotka käveli päiväkotiin tuttipullo suussa… Että jos vaikka tähtäis viimeistään siihen 2v. synttäriin, jolloin olis tuttipullo unohtunut.

Mulla on taas meinannut lähteä hermot Sigun kanssa. En tiedä, olisko sillä joku kissojen kevätvilli, vai mikä ihme, mutta kyllä se riehuu. Se saa olla pihalla niin paljon kuin vaan ikinä jaksaa, mutta silti sillä on nyt joku kai vähän vinksallaan tai huonosti. Ärsyttävintä on edelleen se, että koska se osaa ite avata ovet, se luulee saavansa myös ulko-oven kahvaan hyppäämällä auki. Sitä se sitten rämpsyttää monta kertaa yössä.. Ja välillä herättää Eliaksin, joskus Samin.. Mutta joka vi**n kerta mut. Lähtee niin sanotusti Järki. Ehkä se löytää jonkun ihanan kollin (Sigu on so very gay) kesäheilaksi (tai miksei pidemmäksikin aikaa) ja alkaa onnelliseksi ja rauhalliseksi kissaksi.

Mietin usein, että miten sitä sitten saa Eliaksen opetettua oikein kohteliaaksi pojaksi. Kyllähän me Samin kanssa ihan kelpo esimerkkejä osataan olla, mutta miten sen saa menemään lapsen kaaliin, että tämä nyt sitten on se käyttäytymismalli, jota tuolla kylillä käytetään. Ja kotonakin mielellään vois ihan fiksusti olla. Olin tässä yksi päivä siskoni ja Eliaksen kanssa ruokakaupassa, enkä sitten siinä jutellessa ollut ollenkaan huomannut, että Eliaksen lelu oli tippunut maahan. Ehkä jotain puhetta olin rekisteröivinäni taustalla, mutta lähinnä se kakkureseptikeskustelu oli siinä niin päällänsä, etten edes tajunnut jonkun yrittävän puhua mulle. No sitten hätkähdin, kun ihan naaman edessä oli vanha, tukevahko nainen, joka to-del-la kovaan ääneen sanoi: ”Haloo! Sun lapses lelu tippu.” No siinä sitten kiittelin ja pahoittelin, kun en ollut kuullut heti. Kipitin kauheaa vauhtia hakemaan lelun pois, ’muiden tieltä’. Vaikka olenkin jo (ehkä) alkanut oppimaan, että suomalaiset usein korvaavat sanan ’anteeksi’ sanoen ’ohhoh’, tai että ’kiitos’ on usein ’no niin’, ’ole hyvä’ on ’tässä olis’ jne., tuo ”Haloo” oli melko… sanotaanko nyt jopa raju alotus keskustelulle. Tai eihän se mikään keskustelu edes ollut. Mutta miten sitä sitten ikinä voi lastaan opettaa puhumaan muille kohteliaasti, kun niin monet puhuvat ja käyttäytyvät ihan miten sattuu? Kai se niin kuitenkin menee, että lapsi ottaa ja imasee vanhemmiltaan sen mallin (ehkä joissain asioissa jopa liiankin hyvin). Mutta kai tollaset ei-niin-mallisuoritus-kohtaamisetkin johonkin sillä lapsella rekistetöityy..?

Luin tänään Nurmijärven Uutisista erään äidin haastattelua. Hän kertoi, kuinka 3-vuotias tyttärensä jo kovin haluaisi istua nokka menosuuntaan, mutta vielä ei ole sen aika. Ok. Jos on selkä menosuuntaan -mallinen turvaistuin, niin mitä sitä enää tässä vaiheessa vaihtamaan.. MUTTA. Sitten rouva alkoi syyttelemään kaikkia niitä vanhempia, jotka ovat laiskoja ja välinpitämättömiä ostaessaan kasvot menosuuntaan olevan turvaistuimen. Quote: ”Taru Nurmelan mukaan verukkeet [kasvot menosuuntaan asennettaville istuimelle] ovat lähinnä tekosyitä – tai aikuisten mukavuudenhalua, kun lapsen kitinää ei jakseta kuunnella”. Siis voi jumalauta. Mä vietin tunteja tehden riisörtsiä autoliiton testien mukaan turvallisimmista isuimista. Ja suurin osa nykyään niistä on Isofix-kiinnityksellä asennettavia JA naama menosuuntaan. Olin niin suivaantunut, että vihapäissäni vertasin kaikkia autoliiton sivulla olleita vuoden 2005 malleja lehdessä olleeseen kuvaan heidän turvaistuimestaan. Siis oikeesti. Mä psyykkasin itselleni ihan hirveän migreenin ja vatsakivun tästä aiheesta. Siis onko todellakin niin, että kaikista niistä sivu -ja etutörmäyskuormitustesteistä huolimatta (joissa meidän Maxi Cosi PrioriFix sai jokaista selkä menosuuntaan asennettavaa istuinta paremman arvosanan) on vastuutonta ostaa sellanen?!? Ja osahan niistä selkä menosuuntaan olevista istuimista oli huomattavasti vaarallisempia lapsen niskalle (johon siis tämän naisen mielipide perustui, siis että lapsen pää kolahtaa polviin…), kun paljon mahdollista on, että koko tuoli luisuu pois paikoiltaan. Ja osassa turvavyö painoi kaulaa.. Eikös sekin aika pahalta kuulosta?

Ärsyttää vaan, kun aletaan arvostelemaan ja osottelemaan sormia, kun jokainen vanhempi ihan varmasti yrittää parhaansa ja tuntee kuitenkin huonoo omaatuntoa, hoiti asiat sitten kuinka hyvin tahansa.. Haastattelu loppuu näin, and I quote: ”Kun fiksut ihmiset pistävät rahojaan kaikkeen muuhunkin, niin miksi ei sitten kunnollisiin ja oikein päin asennettaviin turvaistuimiin”. Ehkä ne tuolit oli silloin kolme vuotta sitten turvallisempia, kun Isofix-kiinnitys ei ollut niin yleinen. Mutta ajat muuttuu. PUUUUUUH ja MURRRR. Artikkeli löytyy myös täältä, jos joku tykkää käydä lukemassa. Tai ehkä mä vaan ylireagoin. Mutta kirjotin jo vastineen. Mutta sainpahan mielenrauhan.

Ja mitä siihen kitinään tulee, niin eikös ole parempi, mitä hiljasempi takapenkki on? Pystyy keskittymään siihen ajamiseen ja liikenteeseen vähän paremmin… Eikä sitten aiheuta niitä kolareita… Ehkä.

Täällä NuRRRmijärvellä kunta tarjoaa ensimmäisen hammastarkastuksen lapsen ollessa 5-6 kk. Mutta koska me muutettiin tänne Eliaksen ollessa 7kk, ja siinä vaiheessa kun noita neuvolakäyntejä on jo melko harvakseen, meille toi tieto tuli vasta kuukausi sitten, ja saatiin aika tälle aamulle. Tässä tärkeimmät asiat ja neuvot:

– Hampaat tulee harjata kahdesti päivässä

-Hammastahnaa tulee käyttää, kun poskihampaat ovat puhjenneet. Hammastahnoja on saatavilla tosi hellävaraisiakin, joiden huuhtelua suusta pois ei tarvitse huolehtia. Se on ilmeisesti ihan hyväkin, että sitä tahnaa jää vähän hampaan pinnalle, hoitamaan sitä.

-Yleensä ensin tulee neljä hammasta ylös ja alas, sitten poskihampaat. Kulmahampaille jää siis pieni rako siihen väliin.

-Karies on tarttuvaa, eli siis ne joilla hampaisto on hyvässä kunnossa, eikä reikiä ole, ei voi sitä lapselle tartuttaa. Karieksen aiheuttaa mm. bakteeri nimeltään Streptococcus mutans.

-Lapsille voisi antaa esim. joka ruokailun jälkeen xylitolpastillin kuten XyliDentin Pikku kakkosen päärynäpastilli (tai joku tämän niminen se oli…) Elias ainakin veti sen ihan innolla. Mitä enemmän sitä ehtii imeskellä, sen parempi tietysti.

-Purenta on melkolailla periytyvää

– Ruokailut tulisi rajata viiteen kertaan päivässä. On laskettu että niin monta happohyökkäystä hampaisto suunnilleen kestää.

-Sokerin ja etenkin karkkien antamista kannattaa pitkittää mahd. pitkään. Jos jotain makeaa haluaa lapselle antaa, kannattaa se tehdä heti ruokailun jälkeen, jälkiruokana. Menee sitten samalla happohyökkäyksellä. (huom. ’Luonnon omassa karkissa’, eli rusinassakin on yllättävän paljon sokeria..)

-Tuttipullosta vain vettä tai maitoa. Ei mehua. Ei, ei, ei. Mehun litkiminen pullosta saattaa aiheuttaa ns. tuttipulloeroosiota, eli etuhampaiden kiille kuluu sokerilientä juodessa. Muutenkin tuttipullosta vierrottaminen on huomattavasti vaikeampaa.

-Eroon tutista ennen vuoden ikää, jolloin saadaan minimoitua purentaongelmat.

-Aikuisen tulisi harjata lapsen hampaat jopa 9 ikävuoteen asti. ”Meidän kolmevuotias pesee itse hampaansa” -rehvimiset saa siis jäädä. Hehhe.

-Jokainen ruokailu on hyvä lopettaa vesihuikkaan, niin tulee sitten vielä huuhtastua hamput samalla.

Nämä nyt juuri muistui mieleen.. Ja kotirintamalta, sellasta vielä, että nyt mä olen sitten lopettanut imettämisen kokonaan.. Lauantaina tuli (noloa ja melko surullistakin) vedettyä sellaset naamat, etten sitten voinut imettää sunnuntaiaamuna. Mutta se ei Eliasta haitannut, joten päätin sitten, että nyt loppuu. Tämäkin aamu sujui ihan hyvin, vähän oli jano, mutta se korjaantui vesiryypyllä.

Elanor, Äitiyspakkaus ja Hna: sovitaanko treffit jollekin päivälle, jotta saan annettua vähän paremman kuvan ittestäni.. Lauantain ensivaikutelma meni varmasti pieleen..

Taas on hetki hujahtanut viime kirjailuistani. Meidän yöt on taas taantunut, Elias herää monta kertaa, ja oon ollut niin väsynyt, että mielummin otan sen meidän sänkyyn itkemään kuin yritän hyssytellä sitä omassa sängyssään. Tämä siis tarkoittaa sitä, että kohta kymmenen kiloinen lapsi on nukkunut vähintään kolme tuntia yössä mun rinnan päällä ja loput ajasta hyörinyt ja pyörinyt ympäri sänkyä. Ei siis kovin levollista ja rauhoittavaa unta meille. Tai mulle, Sami nyt nukkuu minkä tahansa möykän läpi. Mutta tämä ei oo kuitenkaan saanut mua ollenkaan lannistumaan, koska meillä on ollut nyt niin ihana mäihä, kun mun sisko on ollut lapsenvahtina kahtena viikonloppuna peräkkäin. Tai siis sisko kahtena, ja sitten vielä mummi (mun äiti) nyt viime lauantaina. Siis niin IHANAA. Ollaan vaan voitu käydä syömässä tai drinksuilla ja nähdä kavereita ja vaan olla muualla. Ja kuitenkin tietää, että kotona on kaikki hyvin. Ja ens lauantaina taas päästään menemään, kun on erään kolmekymppiset l. railakkaat pippalot. Mukavaa. Paljon paremmin jaksaa. Suosittelen kaikille. Helpommin sanottu kuin tehty, mutta varmasti vaivan väärti.

Jahans. Hna oli listannut mut iloisena ja inspiroivana bloggaajana. Kiitos siitä. Erityismainintana oli vielä tämä mun skarppaus blogin päivityksessä viime aikoina. Luen rivien välistä: piiskaa ittes kirjottamaan useammin, laiska p*ska. Heheh. Ei vais, noin mä kyllä itelleni sanon, useinkin. Mutta siis nyt tämän ”pokaalin” innottamana annan pikapäivityksen, ennen ku Elias herää uniltaan.

Kävelyä harjotellaan joka päivä, se sujuu jo melko mukavasti. Sanoja ei hirveesti tule, mutta juttua silti riittää. Viimeaikoina parasta ääntelyä on ollu kot-kot-kot. Ja tietenkin päristys. Ja se päristys on ihan uskomattoman kirkas ja ’puhdas’. Jos ite yrittää päristää, se ei vaan onnistu. Heilutus on ihan ykkös juttu, kaikille heilutetaan aina. Iskälle, Sigulle, itelle peiliin, uutisankkureille, hiihtäjille (telkkarissa nekin), ja portaita alas mennessä aina heilutetaan olohuoneelle. Ja siinä heilutellessa on pari kertaa tullut sellanen tosi möree ”Hee, hee”. Mä nyt haluan uskoa, että se on se hei, hei, jota äiti toistaa koko ajan. Elias alkaa hytkymään aina, kun laitetaan musiikki soimaan. Ollaan kyllä pidetty monet tanssipartyt kahdestaan, joten ehkä sillä on ollut jotain vaikutusta tähän tanssivillitykseen. Huvittavan näköstä kyllä on se meno. Huomenna on neuvola, joten kasvukäyrät tulee selville silloin. Kaiken pitäs olla ihan normaalit, ruoka on maistunut ja pituus on ennen ollut +2-käyrällä, joten ei hätää, vaikka olis jostain syystä vähän laskenutkin. Yöt menee vähän vaihtelevalla menestyksellä, mutta parannusta on tapahtunut entiseen tosi paljon. Heräämisiä on ehkä yksi tai kaksi yössä. Ja nekin hoituu tassutuksella nopsaa. Joten, ollaan oltu tosi tyytyväisiä tästä uudesta järjestelystä.

Tilasin ERGO-kantorepun viime viikolla. Se ei oo vielä tullut postissa, mutta odotan sitä innolla. Sitä kehuu kaikki, joten toivottavasti se toimii meilläkin. Ollaan lähdössä lomamatkalle, ja se varmasti on tosi hyvä varuste siellä. Jos vaan lapsi viihtyy, sillä pääsee hyvinkin liikkumaan. Paljon helpommin kuin rattailla. Mutta siitä lisää sitten ku se on testattu.

Lueskelin erästä blogia, ja huomasin postauksen asiasta, joka sai myös minut kerran raivon valtaan. En to-del-la-kaan ymmärrä, miten jotkut vanhemmat vaan yksinkertaisesti antavat lastensa ottaa toisten lelun. Tai tässä tapauksessa, ottivat itse toisen lelun ja antavat sen sitten lapselleen.

Näin siinä kävi: Olimme Eliaksen ja siskoni kanssa Itiksen H&M:llä. Koska siihen aikaan ekoja hampuja oli tuloillaan, parhaita leluja olivat Kanadasta hommaamamme kumiset kylpylelut. Noh, kuinkas ollakkaan, vähän ajan kuluttua huomaan, ettei vihreetä kilpikonnaa näy missään. Lähden takaisin reittiämme ja yritän epätoivoisesti löytää sen lelun. Lopulta luovutan. Harmittaa vähän, kun lelu hukkui, mutta en ala konttimaan vaatetankojen alla sen takia. Siirryn kassajonoon ja siskoni sanoo tekevänsä vielä viimeisen tarkistuskierroksen lelun löytymiseksi Olen juuri maksamassa, kun huomaan nuoren pariskunnan kävelevän ohi, rattaissaan suunnilleen saman ikäinen lapsi kuin Elias, imeskellen MEIDÄN VIHREÄÄ KILPIKONNAA! Siis miten voi typerän lelun takia tulla niin paha mieli?! Mutta mitä en ymmärrä on se, että miten kukaan vanhempi nostaa kaupan lattialta löytämäsä lelun (jonka täytyy tietää kuuluvan jollekin toiselle), antaa sen lapselleen, joka laittaa sen suuhunsa? Jos haluaa pölliä kivan näkösen lelun, niin laittakoon sitten helevekko kassiinsa ja vieköön kotiin ja pesköön sen ENNEN ku antaa sen lapselleen.. Ja lapsi oli tosiaan ehkä sen 6kk, joten ei ollut voinut itse sitä sieltä lattialta löytää. Ja nyt kaikki tarkkana: seuraavan kerran kun löydätte leluja jostain lojumasta; pistäkää omalle kohdalleen. Jos se onkin se kaikista tärkein ja rakkain ja ihanin lelu, ja kun sitä ei päivän päätteeksi löydykään, niin tulee suuri suru. Ja kun ei voi vain marssia citimarkettiin ja ostaa uutta samanlaista, kun se oli tosiaan sieltä Kanadasta asti raaksittu. Puuh.

No niin. Kolme yötä ollaan nyt siis nukuttu näillä uusilla järjestelyillä. Meillä on ollut kaks hyvää yötä ja yks ihan hirvee. Ensimmäinen yö oli ehkä paras: kympiltä nukkumaan, viideltä itksekeli, joten annoin tissiä, nukuttiin ysiin. Toinen yö oli ihan hanurista: Kympiltä nukkumaan, kahden maissa itksekeli, mutta nukahti itsekseen. Sitten kolmelta kauhee huuto päälle, hyssyteltiin, tassuteltiin ja lauleskeltiin VIITEEN asti, jolloin annoin periksi ja tarjosin tissiä. Sitten koko iloinen perhe nukuttiin puoliyhteentoista. No viime yö oli paljon parempi: E meni ysiltä nukkumaan, heräs puoli kaks, nukahti tassuttelulla ja sitten heräs seitsemältä seuraavan kerran. Unen pöpperössä luulin, että kello oli ehkä neljä, joten menin vaan tassuttamaan tyyppiä takas uneen. Sinne jäi ihan tyytyväisenä, vasta kahdeksan aikaan heräili ja syötiin aamumaidot. Torkuttiin sitten vielä yheksään, joten sanoisin sen menneen aikas hyvin.

Oon nyt huomannut (näiden kolmen yön perusteella), ettei Eliasta kannata nostaa ollenkaan sängystä pois, vaikka se kovin itkiskin. Molemmilla käsillä vaan tassuttaa ja hyräilee, niin se rauhottuu paljon nopeampaa, eikä saa ”turhaa toivoa”, että pääsee meidän väliin, tai tissille.

Niin siihen toiseen yöhön saattoi myös vaikuttaa se, että oltiin ostoksilla päivällä, ja päikkärirytmi meni vähän sekasin. Mutta ei sekään kovin järkevältä ratkasulta tunnu, että lukittauduttais kotiin. Tulloo höperöksi vähemmästäkin. Tarvii virikkeitä itse kukin. Pitänee lähteä entisille kotihuudeille ensi viikolla, vertaistukea moikkaamaan. En kyllä osaa edes kuvitella, miten olisin selvinnyt tästä ilman niitä typyjä. Just silloin, kun luulee tulleensa ihan hulluksi, huomaa että melkeimpä kaikilla on samoja tuntemuksia ja kokemuksia. Sitten sitä puidaan ja pilkotaan, ja päivän päätteeksi on taas hyvä ja ilonen mieli. Niin se menee.