vauvakirja.fi

Ja vauhti kiihtyy. Elias on nyt kävellyt kuukauden. Mä en oo vieläkään oikein sisäistänyt sitä vauhtia, että kuinka kauan sillä kestää päästä esim. olohuoneen perimmäisestä kulmasta keittiöön. Oikea vastaus on ehkä kolme sekuntia. Siis kun just sillä kesti mönkiä kaaauan paikasta toiseen. Me ollaan täällä vaarin luona visiitillä melkein viikon. Siis minä ja Elias kahdestaan (plus kaikki siskot ja veli). Mä en tiedä, mitä mun päässä taas oikein liikku, kun päätin tehdä yh-ekskursion tänne asti. Sami jäi tekemään töitä kotiin. Kaikki menee muuten ihan kivasti, mutta nukuttaminen mille tahansa unille on ihan tuskaa. Eliaksen saa kotona näppärästi nukahtamaan syliin, jumppapallolla pomputellen. Tai sitten tietysti vaunuihin. Mutta täällä kaikki on mennyt jotenkin ihan sekasin ja mulla on ihan hirveet tuskat saada se nukahtamaan. Oon tullut siihen tulokseen, että mulla on huono (lue: liian pieni, ainakin verrattuna Samiin) syli. Siinä ei löydy hyvää asentoa ja Elias vaan kiehnää. Ei vois ajatellakaan laittaa Eliaksen hereillä sänkyyn, koska retkisänky on vaan niin ihana ja kiva leikkipaikka, että siellä virkoo heti ja voi että ja uuh. Joten se pitää nukuttaa syliin. Ehkä mä taas ens kerralla mietin kolmesti (ainakin), ennen kuin lähden kahdestaan lapsen kanssa mihinkään yökylään.

No sitten kävi myös sellanen, että vaikka meitä oli tässä neljä aikuista, niin kuinka ollakkaan; meni ehkä kaks minuuttia kun kaikki oli jossain muualla, Elias leikki olohuoneessa uusilla (muiden vanhoilla) leluillaan. Yhtäkkiä mä en nää lasta missään ja nopeesti ’haravoidaan’ (kuten poliisipartio konsanaan) alakerta, mutta Eliasta ei näy missään. Sitten yhtäkkiä alkaa kuulumaan ”Tätä, tätä, äittä” yläkerrasta. Tyyppi oli pinkassut yksin (IIK!) portaat ylös, ennätysajassa. Siellä se sitten leikki onnellisena. Pieni sydäri, mutta onneksi ei käynyt mitään. Että sellanen kiitäjä. Ja nythän se haluaa kokoajan niille portaille, sehän on ihan selvä.