vauvakirja.fi

Lueskelin erästä blogia, ja huomasin postauksen asiasta, joka sai myös minut kerran raivon valtaan. En to-del-la-kaan ymmärrä, miten jotkut vanhemmat vaan yksinkertaisesti antavat lastensa ottaa toisten lelun. Tai tässä tapauksessa, ottivat itse toisen lelun ja antavat sen sitten lapselleen.

Näin siinä kävi: Olimme Eliaksen ja siskoni kanssa Itiksen H&M:llä. Koska siihen aikaan ekoja hampuja oli tuloillaan, parhaita leluja olivat Kanadasta hommaamamme kumiset kylpylelut. Noh, kuinkas ollakkaan, vähän ajan kuluttua huomaan, ettei vihreetä kilpikonnaa näy missään. Lähden takaisin reittiämme ja yritän epätoivoisesti löytää sen lelun. Lopulta luovutan. Harmittaa vähän, kun lelu hukkui, mutta en ala konttimaan vaatetankojen alla sen takia. Siirryn kassajonoon ja siskoni sanoo tekevänsä vielä viimeisen tarkistuskierroksen lelun löytymiseksi Olen juuri maksamassa, kun huomaan nuoren pariskunnan kävelevän ohi, rattaissaan suunnilleen saman ikäinen lapsi kuin Elias, imeskellen MEIDÄN VIHREÄÄ KILPIKONNAA! Siis miten voi typerän lelun takia tulla niin paha mieli?! Mutta mitä en ymmärrä on se, että miten kukaan vanhempi nostaa kaupan lattialta löytämäsä lelun (jonka täytyy tietää kuuluvan jollekin toiselle), antaa sen lapselleen, joka laittaa sen suuhunsa? Jos haluaa pölliä kivan näkösen lelun, niin laittakoon sitten helevekko kassiinsa ja vieköön kotiin ja pesköön sen ENNEN ku antaa sen lapselleen.. Ja lapsi oli tosiaan ehkä sen 6kk, joten ei ollut voinut itse sitä sieltä lattialta löytää. Ja nyt kaikki tarkkana: seuraavan kerran kun löydätte leluja jostain lojumasta; pistäkää omalle kohdalleen. Jos se onkin se kaikista tärkein ja rakkain ja ihanin lelu, ja kun sitä ei päivän päätteeksi löydykään, niin tulee suuri suru. Ja kun ei voi vain marssia citimarkettiin ja ostaa uutta samanlaista, kun se oli tosiaan sieltä Kanadasta asti raaksittu. Puuh.