vauvakirja.fi

Hyvin selvisin ultraan ja takasin kotiin. Pienillä järjestelyillä sain työvuoron vaihdettua, eikä tarvinnut siitä sitten stressata. Ultran täti oli mukava. Hän ei tosin huolinut poikaystävääni mukaan heti, halusi ensin arvioida tilanteen. Ymmärrettävää. Ensin katsottiin massua. Aika pieneltä näytti. Hänen arvio oli kuusi viikkoa. Hän halusi katsoa paremman, lähemmän ja tarkemman näkyvyyden vuoksi transvaginal-ultraa (ei mitään hajua mikä se on suomeksi). Olin valmistautunut siihen jo, joten se oli mulle ihan ok. Eihän se mukavaa ole, kun joku haluaa kuvata sisälmyksiä melko privaatista paikasta, mutta kaikkea sitä vauvan eteen tekee. Poikaystävääni ei huolittu tämänkään toimenpiteen ajaksi huoneeseen, koska sairaalassa on ollut liian monta isää, jotka on suuttunut tästä toimenpiteestä. (Vain heillä on oikeus vaimonsa pimpuliin. Niin.) Mietityttää vaan, että ovatkohan ne ajatelleet sitä synnytystä sitten ihan loppuun asti. Siinä meinaan vaimon haarukset on aikas lailla kaikkien nähtävillä.. Ei silti sillä, että kukaan siinä tilanteessa olisi kiinnostunut muusta kuin äidin ja vauvan hyvinvoinnista, mutta eihän ne siinä emättimen kautta tehtävässä ultrassakaan mitään muuta halua. Voi niitä miehiä. Ehkä ne ei vaan ole tottunut olemaan siinä vastaanottavassa päässä. (Eikä se vehje paljoa penistä pelottavampi ollut. Heh.) Poikaystäväni ei siis ollenkaan päässyt näkemään sitä pientä möykkyä siinä ruudulla. Harmillista.
Loppujen lopuksi se lääkäri/ultraäänispesialistihoitaja ei sanonut missä luulen meidän menevän. Sanoi vain, että lääkärini ottaa muutaman päivän päästä yhteyttä tulosten kanssa. Mutta sitä en usko tapahtuvan, koska ensimmäisellä kerralla kun lääkärilläni kävin, hoitaja sanoi, ettei soita tulosten kanssa. (Tästä siis johtopäätökseni) Mutta kuulen varmasti verikokeiden ja ultran tulokset 2.8., kun seuraava lääkärissä käyntini on.

Olo on jokseenkin helpottunut, vaikkakin olisin ehkä toivonut toisaalta olevani vähän pidemmällä. (Että saisi jo huokaista helpotuksesta, kun 3 kk on täynnä..) Toisaalta tämä on ihan hyvä, ei ole tullut juotua niin paljoa (jos toukokuun alkua ei sittenkään lasketa), ja aloitin vitamiinien ja muiden sikiölle tärkeiden aineiden douppauksen sittenkin melko ajoissa. Joten ihan hyvillä mielin olen.

En jaksa odottaa, että pääsen ultraan huomenna. Sinne paikanpäälle selviytyminen tosin aiheuttaa puhinaa ja syviä huokauksia. Työskentelen siis lapsen kanssa, joka on vakavasti vammautunut. Hän ei pysty istumaan, seisomaan, puhumaan tai syömään itse. Voitte kuvitella vastasyntyneen 3 vuotiaan vartalossa. Suloinen pieni tyttö, mutta joskus raskasta ajatella, millaista hänen elämänsä tulee olemaan, kun hän kasvaa ulos vaipoista, tai häntä ei jaksa enää nostaa. Olen siis hänen kanssaan huomenna, ja tarkoitus on viedä hänet mukanani sairalaan, jossa ultraääni tehdään. Yritin vaihtaa ultra-aikaa, mutta seuraava vapaa aika oli 22.8. Ei kiitos. Enkä voi peruuttaa työvuoroani näin lyhyellä varoitusajalla. Ongelma vain on siinä, että minun pitää syödä normaalisti aamupala ja lounas (ei hätää siinä), mutta sen lisäksi pitäisi juoda litra vettä, mehua tai maitoa eikä käydä pissillä. Aika on siis klo 13, ja vähän ennen 12 alan lipittää vettä kurkusta alas. Ei ehkä kuulosta hirveän haastavalta, mutta kohtu painaa aika pahasti juuri rakon päälle, joten pelottaa vähän, että joku paikka räjähtää. Eikä siinä vielä kaikki. Meillä ei ole autoa, joten sinne sairaalalle pääsy on vielä asia erikseen. Taksilla juu, mutta pitäisi olla rattaat ja auton istuin mukana, ja mihin laitan tytön siksi aikaa, kun asennan välineitä? Maahan vaan makaamaan. En usko. Ja kaiken kukkuraksi sillä pikku tytöllä saattaa olla huomenna vielä puheterapia, joka saattaa sekottaa tämän aikataulun ihan kokonaan. Pystyn varmistamaan sen tänä iltana, kun hänen vanhempansa ovat kotona. Plaah.

Huomenna selviää missä vaiheessa mennään! Jännittävää. Näin jo vauvasta untakin. Oltiin vauvauinissa.

Lääkärit arvio lasketun ajan laskemalla edellisten kuukautisten alkamispäivästä kolme kuukautta taaksepäin ja lisää siihen 6 päivää. Periaatteessa mun tapauksessani edelliset menkat alkoi 1.5., laskettu aika olisi silloin 7.2.2007. Jotenkin en vaan usko, että voisin olla niin pitkällä. Kuten jo aiemmin mainitsin, mun menkat on aina ollut vähän omituiset ja tullu silloin ku tykkäävät, mutta huomenna ei enää tarvi arvailla.. Jee.

Ostin kaupasta vihreitä täytettyjä oliiveja, joita oon vetänyt suoraa purkista. En tiedä olisko tämä jo ensimmäinen hullu mieliteko, vai vaan hiukopalaa näin kuumalla.. Suolakurkkuja myös havittelin, mutta täällä ne on ihan omituisia. Pitää siis odottaa syyskuuhun, jolloin käydään Suomessa.

Hassua muuten, miten joka yö siitä asti kun ollaan tiedetty, mä oon nähnyt vain vauvaan ja raskauteen liittyviä unia. Ja sitä ajattelee vaan kokoajan. No kieltämättä tämä on suurin muutos koko pienen elämäni aikana, joten on varmaan ihan okei ajatella ja miettiä asioita taukoamatta. Jopa suotavaakin.

Tänään taaskin kuuma päivä. Me haalittiin lisää tuulettimia, jotta tunnelma helpottuisi. Yöunet heikkenevät hikoilun takia. Ne heikkenee myös jatkuvan pissalla juoksemisen takia. Ja kun kissa nukkuu mun tyynyllä, poikaystävä poikittain sängyssä ja vatsakramppeja muutama siihen lisäksi.. Menin nukkumaan yhdentoista maissa eilen ja heräsin tänään puoli yhdeltä. Sain aamupalan sänkyyn, kun herättämiskeinot alkoi käydä vähiin. Niin siinä käy, kun on onnellisesti raskaana, eikä tuleva isä jaksa odottaa vauvan saapumista. Eilen kaupassa haisteltiin vauvan kylpysaippuoita. Voi ne tuoksuu niin vauvalle. Ihan pimeetä touhua toisaalta, mutta ei kai siinä mitään hävettävääkään ole. Pitää myös tässä yhteydessä mainita(koska olen selkeästi alkanut jakamaan henk. koht. kokemuksia), että mun rinnat on todella arat. Juokseminen ja portaissa ravaaminen sattuu, mutta jos ottaa liivit pois, niin käveleminenkin on tuskaa. Että sellasta.
Välihuomio: Tiedän, että on ärsyttävää lukea tekstiä ’poikaystäväni sitä, poikaystäväni tätä’ (uskokaa, se on rankaa myös itselleni; olen odottanut sitä sormusta jo jonkin aikaa…), mutta en laita nimiä tälle sivulle ennen kuin ollaan kerrottu perheillemme. Ei olis mukavaa, jos joku kaveri sattumalta eksyisi tälle sivulle ja älyäisi, että no voihan helkkari, pitääpä kertoa kaikille. Todennäköisyys sille on varmasti hyvin pieni, mutta pelataan nyt varman päälle. Ymmärrätte varmaan..

Tänään taas opin jotain uutta: raskaana olevien naisten aivot kutistuu raskauden aikana 3-5%. Mun tapauksessa en olisi yllättynyt, vaikka kutistuisivat vähän enemmänkin. Eilen opin (oikeastaan lähinnä vain oivalsin), että ’What to expect when you are expecting’ -kirjassa viidennen kuukauden piirrossikiö näyttää Austin Powers -elokuvan Mini Me:ltä. En ole ihan varma onko ko. kirja käännetty suomeksi, mutta joka englantia taitaa ja raskaana on, kannattaa tutustua opukseen. Luen myöskin kirjaa nimeltä Pregnancy Bible, jossa on tietoa joka asiasta. Siinä selitetään mm. viikko viikolta mitä tapahtuu vatsaosastolla, liikunnasta, ruokavaliosta, ennen vauvan tuloa, sairaala-asiaa, mitä tavaroita kannattaa hankkia jne. Aijon jossain välissä väsätä tänne sivulle listan tavaroista, jotka on hyvä hankkia ennen vauvan syntymää.

Onko kukaan kokeillut tai kuullut BabyPlus-koulutusjärjestelmästä? Se on jonkinnäköinen vehjes, joka sisältää erilaisia sikiötä stimulivia ääniä, joita kuuntelutetaan aamuin illoin alkaen viikolla 18. Joidenkin testitulosten mukaan vauvat, joille BabyPlussaa on kuuntelutettu on rauhallisempia ja valppaampia heti syntymänsä jälkeen. Mua vähän epäilyttää, koska eihän sitä tiedä onko se se systeemi vai ihan vaan vauvan oma luonne. Haluan joka tapauksessa kuunteluttaa vauvalle paljon musiikkia (opiskelen itse pääaineena musiikkia). Kun äitini odotti siskoani 7 vuotta sitten me kuuntelutettiin paljon kaikenlaista musiikkia vauvalle. Siskoni rauhoittui vauvana aina kuulessaan musiikkia, tai sitten iloisesti tanssi (heilutti käsiään ja jalkojaan). Hän aloitti sello-opinnot neljävuotiaana ja hänellä on erittäin hyvä rytmitaju. Uskon, että musiikin kuuntelu jo sikiövaiheena vaikuttaa vauvaan jollain tasolla. Sikiö alkaa kuulemaan ääniä 16 viikkoisena. Sitten alkaa massu-seminaarit.
Nyt taitaa tulla lähtö iltakävelylle.

Huh hellettä. Pihalla on yli 30 astetta lämmintä, eikä meidän ilmastointi toimi. Nytkin on ihan tuskanen olo, voin vain kuvitella mitä olisi olla viimeisillään raksaana tässä säässä. Uimareissulle haluaisi lähteä, mutta ei kerkeä, töitä pitää tehdä ennen kuin tulee vauva, joka vie kaikki pennit. Pitäisi tehdä lista, että mitä sitä oikein tarvitsee ostaa. Meillä kotona olisi vielä siskoni seitsemän vuotta vanhat rattaat, jotka on aivan priima kunnossa. (Olen melko kriittinen kaikesta, mutta nämä jopa kelpuuttaisin..) Serkkuni odottaa myös vauvaa, joten en tiedä lupasiko äiti rattaat ja istuimen jo heille, enkä voi kysyä, koska haluan kertoa meidän yllärin ihan kasvotusten. Plaah, kyllä tämä salailu tuskastuttaa. Sain muuten ultraääneen ajan ensi tiistaille. Silloin selviää, että kuinka pitkällä olen. Sitten tiedetään, että koska voi huokasta helpotuksesta, kun 3 kk:n merkkipaalu ohitetaan. Luulisin, ettei tästä ultrasta vielä selviä vauvan sukupuolta, harmillisesti. Haluan ehdottomasti tietää! Olen aina ollut sitä mieltä, että kyllä se vauva joka tapauksessa on niin iso yllätys, että ei haittaa vaikka jo olisi sisustanut huoneen siniseksi tai punaseksi.

Tällä hetkellä vaikuttaisi siltä, että me muutetaan Suomeen ennen vauvan syntymää. Se on ihan mukavaa, mutta sitten toisaalta täällä on niin kivaa asua. Täällä on paljon kavereita, ja meidän asunto on tosi tilava ja siisti. Muuttaminen muutenkin stressaa, kontti pitää lähettää jo aikasempaa, ja kissan kanssa matkustaminen on vähän hankalaa. (Ja kallista!) Mutta eiköhän me siitä selvitä, kuitenkin saatiin se tänne asti raahattuakin. (Raukka oli 9 tuntia ruumassa jonkun koiran kanssa..) Me varmaankin muutetaan jonnekin Etelä-Suomeen. Siellä on sitten mukavaa vauvan kanssa asustella. Mummikin (tai miksi lie äitini haluaa itseään sitten kutsua..) on melko lähellä, jos ja kun hoitoapua tarvitaan.

Vielä en ole huomannut mitään kummempia mielitekoja ruuan suhteen. Tänään kuitenkin aijon ruokakaupasta etsiä karjalanpiirakan tekovärkit. Suurin haaste on varmasti ruisjauhojen löytäminen. Saa nähdä miten meidän käy. Pakastin on täynnä Suomalaista ruisleipää, jota äiti ja isä (sala)kuljetti meille vierailullaan. Kuituja siis saan tarvittaessa niistä. Pitää myös ostaa muroja, joissa on paljon hyviä kuituja. Yritän pitää vatsan toiminnassa, koska lukemieni kirjojen mukaan monilla odottavilla äideillä on ummetusta. Se tästä vielä puuttuisi. Kuuma kesä, eikä suoli toimi.. Hmm. Loistava homma kyllä oli se, etten kärsinyt minkäänlaisesta aamupahoinvoinnista (koputan puuta, ettei iske jokin takautuva ripuli/oksennustauti, joka on sata kertaa pahempi kuin kolmen kuukauden aamupahoinvointi..).

Nyt tuli lähtö kauppaan. Palailen viimeistään tiistaina, ultrauutisten kanssa.

Tänään kävin lääkärissä. Voi miten mukava lääkäri olikin. En tiedä, onko se ihan normaali käytäntö Kanadassa, että lääkärit ensin haastattelevat potenttilaaliset potilaansa (yrittävät seuloa sekopäät ja itsetuhoiset pois listoiltaan), jonka jälkeen päättävät ottavatko heidät listalleen. Tämä tietenkin vain ei-kiireellisten tapausten hoidossa, eli ’oma-lääkäriä’ etsiessä. Nancy siis sai asiat liikkeelle minun puolestani ja tänään menin vastaanotolle. Ihan paniikissa mietin järkeviä ja viisaita, mutta silti luonnollisia vastauksia kysymyksiin, kuten: mitä haluat minulta lääkärinä yms. Oli sellanen olo kuin olisi pitänyt ’myydä’ itseni sille lääkärille.. Noh, ensinnäkin minun aikani oli hänen ruokatunnillansa (muualle ei ilm. Mahtunut, koska hänen ajat on täynnä varmasti kaksi kuukautta eteenpäin), hän astui sisään ja hymyillen esitteli itsensä ja sanoi, että normaalisti kyselee yleisluonnollisia kysymyksiä, mutta ymmärsi, että olen raskaana, joten haluaisi keskittyä nyt vain siihen. Helpotus. Tosi, tosi mukava lääkäri. Hän kysyi, että kenen lääkärin haluaisin auttavan synnytyksessä.. Tuo kysymys on nyt kysytty kolmesti (perjantain walk-in-clinican lääkäri, Nancy ja nyt tämä oma-lääkärini), ja joka kerta iskee paniikki; olen nyt tiennyt kuusi päivää olevani raskaana, KUKAAN ei vielä synnytä tätä vauvaa. Muutenkin ahdistaa niin iso päätös, että pitäisikö sitä muuttaa Suomeen, vai jäädä tänne. Suomessa on vielä yliopisto kesken, mutta olin ajatellut pääaineen vaihtoa joka tapauksessa ehkä jopa toisessa yliopistossa. Mihinkään tilapäiseen asuntoon en haluaisi muuttaa, koska vauvan kanssa muutto on varmasti raskasta. Tänne jäämisen hyvä puoli on se, että ymmärtääkseni molemmat, vauva ja äiti saavat automaattisesti kaksoiskansalaisuuden. Mutta sitten ollaan täällä, kaukana perheestä ja läheisistä. Mutta täällä on tosi mukava asua. Ja hirveä paniikki iskee..

Tänään siis lääkärissä vain juteltiin, hän kokeili vähän massua ja mittasi verenpaineen. Kävin verikokeissa, ja he tilaavat ultraäänen, jotta tiedettäisiin vähän, että missä vaiheessa me oikeen ollaan. Hyvä puoli Kanadassa on se, että täällä hinnat ei ole läheskään jenkkilän tasoa. Kaikille kanadalaisille terveydenhuolto on ilmaista, ainakin Ontariossa. Koska en omista Ontario Health Insurance Plan -korttia, maksoin lääkäristä n. 40€ ja kaikista verikokeista n. 30€. (Jouduin kerran USAssa käymään lääkärissä pissatulehduksen takia, eli labra+lääkäri, joka kirjotti antibiootteja=700€ ja siihen vielä lääkkeet päälle 100€) Joten ehkä tästä ei ihan niin kallis vauva loppujen lopuksi tulisikaan, vaikka olisimme täällä loppuun asti. Ultra tulee varmasti maksaamaan ainakin CA$ 200 (n. 150€), mutta eiköhän siitä selvitä.

En jaksa odottaa, että saan kertoa siskolleni. Seuraava lääkäri aika on muuten elokuun 4., joten sen jälkeen taas lisää siitä..

Perjantain piti olla ihan normaali päivä. Mitään kummempaa ei ollut odotettavissa, kaverin tuparit illalla, ehkä muutamia tyyppejä meille grillaamaan ennen sitä. Päätin lähteä kuitenkin ostamaan raskaustestin, koska joskus mun menkat ei vaan ilmesty, kun kovin jännään, että no mitäs helkkaria, missäs ne viipyy.. Ja sitten seuraavana päivänä negatiivisesta testistä huoli ohi ja kaikki hyvin. Menin sitten lähiapteekista ostamaan tuplapaketin testejä, mitään muuta ei tarttunut matkaan. Olin vähän yllättynyt, koska kassatäti ’kommentoi’ ostoksiani ja sanoi: ”Good luck, what ever you want” (me asutaan Kanadassa, siksi puhui enklantia). Siinä vaiheessa mahassa jo vähän käänsi, olen ostanut kymmeniä testejä elämäni aikana, eikä kukaan ole koskaan sanonut mitään, varsinkaan tsemppaillut. Päätin sitten mennä tekemään sen testin heti ostoskeskuksen rivivessaan, en voinut kävellä kotiin 15 minutin matkaa. Pissattikin jo niin pirusti. Jonossa olleet mummelit varmaan ihmettelivät, että mikä siellä rapisee ja miksei se jo istu alas.. Olin jäänyt seisomaan inva-vessan oven taakse niin, että kintut loistivat oven alta. Tikun päälle lorottaminen onnistui melko hyvin, olosuhteisiin nähden ainakin. En tiedä oliko se vain minun hormoonit vai mikä, mutta se plussa, joka siihen testiin pitäisi ilmestyä n. 3-5 minuutin kuluessa ilmestyi heti! (ja plussasta puheen ollen, testituloksen pitäisi häipyä kymmenen minutin kuluessa, mutta vielä neljän päivän jälkeen plussa on näkyvissä). No siitähän sitten vapina alkoi. Jos mummot eivät olleet saaneet vielä tähän mennessä käsitystä, että vähän sekaisin (jostain) päästä, ryntääminen hysteerisesti itkien ei varmaan jättänyt ketään arvailun varaan. Nopeasti kolikkopuhelimeen ja soitto poikaystävälleni. Meille tulee vauva. Vauva. Meille. Vauva. Se puhelu meni melko hyvin. Olin kyllä ihan hysteerinen. Iloinen vauvasta, mutta niin peloissani. Eihan mulla ole täällä edes omaa lääkäriä. Ja korvaako vakuutus raskauden? Ja pitääkö nyt muuttaa takasin Suomeen, vai voidaanko jäädä Kanadaan vielä pidemmäksikin aikaa? Ja entäs kaikki ne drinkit ja viinilasit, joita oon juonut? Ja mikä nimi? Ja entäs jos niitä tuleekin kaksi?

Alku shokista selvittiin. Lähdettiin kirjakauppaan ja ostettiin läjä kirjoja. Kassa täti onnitteli, me todettiin vaan, ettei oikein tiedetä mitään. Kyllähän mä vauvan kanssa selviän, tämä raskausaika enemmän pelottaa. Olen hoitanut pieniä lapsia monta vuotta, tällä hetkellä työskentelen pienen tytön kanssa, joka on kohta 3 vuotta, mutta vielä vastasyntyneen tasolla. Sen takia olenkin niin peloissani, jos jokin menee vikaan. Erityistä apua tarvitsevat lapset ovat sulosia, mutta kaikki toivovat tervettä lasta.

Kummankaan vanhemmat eivät vielä tiedä. Minun siskoni tulee elokuun 1. päivä poikaystävänsä kanssa vierailulle, jolloin aijon kertoa. Me mennään Chicagoon Lollapalooza-festareille, enkä juo mitään, jolloin ne voi vähän ihmetellä. Syyskuussa me mennään Suomeen käymään, ja silloin kerrotaan kaikille läheisille. Siinä vaiheessa minun ja massuni pitäisi olla aika pitkällä, joten on jo turvallista kertoa. Mainitsinko muuten, ettei meillä ole hajuakaan koska tämä pikkunen on saanut alkunsa? Ollaan aina silloin tällöin jätetty ehkäsy pois, joten voin olla viikolla 5 tai 10. Sen takia odotankin ultraa ja verikokeita niin innolla.

Meidän vuokranantaja asuu alakerrassa. Ihan huippu tyyppi. Hän asuu yksin ja on adoptoimassa lasta Vietnamista. Ensin tuntui pahalta, kun nyt yhtäkkiä meille onkin tulossa vauva, vaikka ollaankin niin nuoria (minä 23, isä-to-be 25), ja hän on yrittänyt tulla raskaaksi vaikka kuinka kauan. Oli pakko kuitenkin kertoa, koska hysteeriset itkukohtaukset eivät laantuneet. Heti helpotti, kun sai vapaasti puhua, ja oli joku, joka tiesi, että missä mennään. Tänään sitten soitin Dr. Schwantzille (mm. Nancyn, vuokraemännän lääkäri), kovin oli kiireinen ja sain ajan 2.8. Soitin Nancylle ja kerroin ajasta, joka oli mielestäni aivan liian kaukana, ollakseen ensimmäinen tarkastus. Nancy soitti dr. Schwalzille uudelleen ja sain ajan ylihuomiseksi. Kyllä tässäkin asiassa suhteista oli paljon hyötyä.

Omituista, miten koko ajatusmaailma muuttuu näin helposti. Ruokavalioni oli melko terveellinen jo valmiiksi, eikä muita muutoksia tervi tehdä, kuin pudottaa sekin vähä roskaruoka, jota silloin tällöin söin, lisätä hedelmien ja vihannesten määrää, sekä lopettaa alkoholin juonti kokonaan. Liikunnan lisäminen on myös hyvin tärkeää, pelottaa, että tulee liikaa painoa ja siitä on sitten vaikea päästä eroon synnytyksen jälkeen. Kyllä silti innolla odotan, että on jo iso massu ja tuntee kun vauveli siellä polskii!

Jos kenelläkään on mitään neuvoa ja vinkkiä, otan mielelläni vastaan. Tämä on suuri seikkailu, joka on vasta niin alussa, että ihan pelottaa.