vauvakirja.fi

Home sweet home. Pääsiäinen kunnialla ohi, ja omaan arkeen ollaan taas jokseenkin palattu. Tämä siis tarkoittaa käytännössä sitä, että jos vauva itkee tai haluaa seuraa (ts. ei nuku), meitä on vain kaksi häntä pitelemään. Pääsiäisenä oli aina joku kädet ojossa ottamassa tulokasta syliin ja hyssyttelemään.. Vaari (minun isäni) jopa valvoi yksi yö kolmeen vauvan kanssa, jotta saisimme vähän nukuttua. (Vauva oli kyllä suurimman osan siitä ajasta unessa. Mutta enpähän heräillyt pienempiin tuhinoihin, tai ilmavaivaäihinään. Vasta kun kuului ‘tahtoo tissiä ja heti’ -parkaisu, poika tuotiin minulle.) Olipas muuten kovin omituista yrittää nukahtaa, kun se pieni tuhisija ei ollutkaan siinä kainalossa.

Eilen kävimme ostoksilla mummin ja siskojeni kanssa. Ja pupsi oli tietenkin mukana, Sami sai kerrankin vähän pidemmän työrauhan. Lähdettiin ihan Vandalle asti Jumboilemaan. Vaavi oli kovin kiltisti koko ajan, lähinnä nukkui vaunuissaan, söi ja katseli ympärilleen. Olin pumpannut 1,5dl maitoa mukaan, joka sitten loppupeleissä ei riittänyt, koska tyyppi puklas hyvän osan siitä vaipan vaihdon yhteydessä päällensä. Noh, kyllähän sitä tissistä lisää sitten tuli. En tiedä miksi arkailen tissityksen kanssa yleisillä paikoilla. Onhan se hyvin luonnollista ja plaa plaa, mutta ehkä tämä on vielä niin uus juttu, etten oikein ole vielä sinut sen kanssa. Ja tietysti ne muut ihmiset, joille se ei ole ihan niin ‘luonnollista’ kuin meille imettäväisille.

Vauva oli ostosmatkan jälkeen hereillä illalla kahdeksasta puoli yhteen. Ei nukahtanut edes autossa, se varmaankin johtui vielä pienestä nälästä, mutta olin silti vähän yllättynyt. Sitten kotona piti möllötellä ihan pilkkuun saakka. Noh, nukkuipa sitten puoli viiteen asti aamulla, joten sain ihan hyvän pätkän siinä nukuttua. Mutta aikas pitkä aika tollaselle kolmiviikkoselle olla hereillä, luulisin.

Meidän shoppailun tarkoituksena oli siis löytää vermeet ristiäisiin, jotka on nyt tulevana sunnuntaina. Ne pidetään täällä meidän kolmiossa, saas nähdä miten tila riittää. Vaari tuo mukanaan pari pöytää ja tuoleja, vieraita on kutsuttu n. 40. Mummi ja siskot leipovat ja laittavat ruuan, ja tulevat vielä lauantaina auttamaan tämän kämpän siivoamisessa. Aikas luksusta, mutta kieltämättä se aika hankalaa yksin olisi (noh, kyllähän Samistakin jotain apua on… hehe), varsinkin kun vauva syö usein ja sen jälkeen tykkää sylittämisestä, joten siinä on aina toinen meistä kiinni. Ruoka- ja siivouspuoli on nyt siis järjestyksessä, pappi tulee huomenna juttelemaan, isyyskin on tunnustettu, enää puuttuu se koko touhun oleellisin jutska: NIMI. Meillä oli muutama nimiehdotus odotusaikana, mutta eihän se nyt näytä miltään niistä. Etunimi ollaan nyt ehkä (ehkä isolla E:llä. Ja H kin on vielä aika iso) lyöty lukkoon, mutta tosista nimistä ei vielä mitään tietoa. Niitä nyt sitten tässä arvotaan loppuviikko. Arpomisesta puheen ollen; Perhekerhon nimikone on mielenkiintoinen vehje, en tiedä onko siitä mitään hyötyä kenellekään, mutta ainakin muutamat hyvät naurut ollaan saatu.

Loppuun vielä kuva punasilmäisestä karate-judoka-mikälietaistelulaji-vauvasta.

Tänään pikku perheemme lähti tutustumaan maailmaan HKL:n turvin. Bussimatka onnistui hyvin, metrolla päästeltiin vielä paremmin. Metrolla paremmin, koska siellä ei kokoaikaa tarvi pelätä, että lentää naama (tai vaihtoehtoisesti perse) edellä käytävälle kanssamatkustajien riemuksi. Ja kauheeta, jos vielä paniikissa yrittäis ottaa tukea vaunuista ja sitten siinä oltais läjässä äiti, vauva ja vaunut. Ja missäs iskä? Teeskentelee, ettei ole koskaan tavannutkaan tätä koheltavaa naikkosta ja sen jälkeläistä, joka naama punasena huutaa. Ei vaiteskaan. Isä olisi luultavasti joukon jatkeena, läjässä hänkin. Mitään tälläistä ei siis käynyt, mutta kieltämättä se eka kerta joukkoliikennevekottimilla vähän jännitti. Kaikki meni kuitenkin hyvin. Vähän kyllä ihmetytti, että miksi metroasemien hissit haisee niin pirun pahalle. Kyselin Samilta (miekkoseni), että käyköhän jotku siellä kusella.. Hän vastasi, että kyllä varmaan. Hmm… kyllä varmaan, onhan tämä HISSI?!?! Mitähän sellastenkin tyyppien päässä liikku. Voe, voe.

Meidän matkan päämäärä oli siis Kallion virastotalo. Isyyttä mentiin tunnustamaan. Varasin ajan itse, ei ehditty odottamaan kutsua postissa, koska olemme suunnitelleet ristiäisiä 15.4. (Suunnittelu on jo kyllä siinä vaiheessa, että pappi on varmistettu, ja vieraat kutsuttu.. Osa tarjottavista on jo tehty jne..) Olin valmistautunut lastenvalvojan kovaan tenttiin, että missäs olet vehdannut ja kenen kanssa ja milloin, mutta mitään sellaista ei kyselty. Samille ei oikeastaan sanottu mitään muuta kuin että allekirjotus tohon ja tohon ja tohon. Ja olettivat, ettei DNA-testejä haluta. Ei haluta, kiitos kysymästä. Kovin oli mukava täti, ja helposti kävi asiointi. Nyt vaan pitää toivoa, että Porin maistraatti on vikkelä (sinne lähettävät helsingin iskäasiat nykyään) ja saadaan paperit kuntoon ennen ristiäisiä. En sitten mitenkään halua kastaa poikaa mun sukunimelle. Mutta valvoja-täti oli kovin vakuuttunut, että me saadaan homma hoitoon. Joten sormet ristiin ja sitä rataa.

En uskonut, että ottaisi näin koville, kun huomaa vauvan kasvavan ulos ekoista vaatteistaan. Kaksi (2) viikkoa!?!? No onhan pupsi pupunen (vauva siis) vähän keskiarvoa isompi, mutta silti niin kovin pieni. (Monta kiloo pienempi kuin meidän kissa.)

Vielä vähän tissi-asiaa. Neljä päivää Pupun syntymän jälkeen maito holahti tisuihin. Ja jumankauta ne turpos, sattui ja ahdisti. Maitoo tuli ihan älyttömästi, välillä säälitti se imemisen ja nielemisen tahti, mitä pikkunen joutuin vetämään. Yöt ahdisti, kun ei pystynyt kyljellä olemaan lainkaan. Toivoi vaan, että vauva jo heräis syömään. Laitoksella oltiin neuvottu, että toinen tissi eka tyhjäksi, sitten vasta toisesta. Noh, olis mennyt ehkä viikko ennen kuin vauva olis pystynyt imuttamaan toisen hinkin tyhjäksi. Ja siinä ajassa toinen olis kyllä varmasti jo räjähtänyt. Lypsääkään ei vielä siinä vaiheessa saanut.. MUTTA. Nyt tilanne on sellanen, että maitoa ei oikein tahdo tulla. Miksi näin lupaava alku ja sitten se loppu? Kyllä sitä sen verran tulee, ettei korvikkeisiin tarvi turvautua, mutta jos esim. pitäisi pumpata vähän varastoon (että Sami voi vaikka yöllä yhden vuoron syöttää, tai ettei Itiksessä tarvi vetää tissejä paljaaks…), niin ei sitä riitä. Puuh.

Laitetaanpas nyt vielä joku kuva lopuksi..

Ai niin, onko vinkkejä mistä kantsis etsiä sitä kantoliinaa? Missä olis hyvä valikoima ja muuta sellasta?

Vauva on jo 12 päivää. Päivästä kolme lähtien olen ollut ahdistunut, koska hän kasvaa niin nopeasti. Terveydenhoitaja kävi eilen tarkastuskäynnillä, painoa oli jo 4200g! Ei mikään minimies enää.. Olen yrittänyt lohduttaa itseäni, että monet vauvat painavat enemmän jo syntyessään. Mutta poikahan kasvaa ihan silmissä. Voe, voe.

Siskoni oli pitkän viikonlopun meillä hengaamassa, lähinnä ihmettelemässä ja ihastelemassa “meidän vauvaa”, niin hän ainakin tyyppiin viittaa. Mukavaa on myös se, että hän on saanut tästä tapauksesta todella suuren kimmokkeen hakea opiskelemaan kätilöksi. Kätilöiden pitää mielestäni olla luonteeltaan mukavia, huolehtivaisia, määrätietoisia ja tarpeentullen myös tiukkoja (eihän niitä vauvoja sieltä ulos neuvottelemalla saada..), ja tälläinen juuri siskoni on. Vaikka synnytys yleensä aikas rankka kokemus on (ehkä pitäisi poistaa tuo ‘aikas’..), se onni ja ihmetys palkitsee varmasti sekä perheen että kätilön. Ei siihen hommaan varmaan kovin helposti leipäänny. Tietysti pitää muistaa lisätä tuohon luonne-listaan se, että verta ja muita eritteitä pitäisi pystyä näkemään ja sietämään.. ja tietysti sorminäppäryys tulisi olla hyvä, jotta osaa sitten kursia paikat entiseen kuntoon. Se kai on jostain muusta kuin luonteen laadusta kiinni..

Tämän tapauksen piti olla nyt ainakin toistaiseksi viimeinen, mutta eihän siinä montaa päivää synnäriltä kotiin tulon jälkeen mennyt, kun ilmoitin, että vielä sitten toisen kyllä voisi hankkia.. Jos hyvä tuuri käy. Mutta sitä vaan mietin, että miten se käytännössä sitten oikein tapahtuu, kun sitä vauvaa pitää kuitenkin tuijottaa ja ihmetellä, ja esikoistakin pitäisi muistaa huomioida.. Hmm… Mutta viisilapsisen perheen vanhimpana voin sanoa, että kyllä ne sisarukset kultaakin kalliimpia on (tulipas kliseetä tekstiä…). Mutta oikeesti ihan parhaita kavereita aina ovat olleet.

Hommat (lue: synnytys) on hoidettu ja vauva-arki alkaa. Meidän pikkusankari syntyi lauantaina 17.3. klo 15.26. Painoa oli 4060g ja pituutta 52cm. Onnistui siis hämäämään kaikkia, koska vielä alkuviikosta painoarvio neuvolassa oli max. 3200g. Hehe. Ja loppuraskauden lääkärikontrollista sain lähetteen äitipolille istukan toimintaa varmistelemaan, kun vauva oli kovin pienen tuntunen… Lääkäri totesi, että hyviä niistä pienistäkin tulee. Ja tulee niistä vähän isommistakin. Tämä tapaus on ainakin niiiiin suloinen. Näin meillä. Nyt vaan imutellaan ja ihastellaan.

Tänä aamuna ennen neuvolaa alkoi tuntua menkkakipua muistuttavaa inhaa tunnetta alavatsassa. Se sitten rauhottui kävelymatkan ajaksi, mutta alkoi taas neuvolassa. Neuvolatätikin tuumasi, että kyllä tämä nyt taitaa jo valmistella. Jee. Kipu on inhaa, mutta onko se tosi kipeetä vai ei, en uskalla vielä kommentoida. Uskoisin, että pahempaa on luvassa. Alapaineet oli vähän myös koholla, hyvä hyvä. Se on ilm. ihan normaalia muutenkin näin loppuraskaudesta, mutta erityisesti jos on kipuja ja synnytys lähestyy. Jee. Sain neuvolan jälkeen nukuttua muutaman tunnin ja vatsakipu hävisi, mutta heti kun nousee ylös, se tulee takasin. En silti valita, on tätä jo niiiiiin kauan odotettukin. Tulisikohan meille viikonloppuvaavi?

Massu on kuin jalkapallo. Kova, kiinteä ja niin pyöreä. Vauvan pää on hyvin jo mun haaruksissa, mutta peppu silti vielä pystyssä kylkiluiden alla. Tuntuu mielenkiintoiselta. Oon kovasti yrittänyt ehdotella, että jospa vaikka tulis jo ulos näytille. Jos ei tänään, niin ehkä jo huomenna?

Edelleen kotona. Olen kaivanut taas virkkuut esille ja melko rauhallisin mielin tänään vain ollut ja ihmetellyt. Vauvan pää oli eilen neuvolatädin mukaan jo melko kiinteästi lähtökuopissa, mutta ei kuitenkaan vielä kiinnittynyt. Viime yönä sain kyllä rampata vessassa tosi usein ja nyt iltaa kohti on tuntunut mielenkiintoista painetta tuolla alapäässä. Ja vaikka juuri on käynyt vessassa, sohvalle istahtaessa tuntuu, että rakko räjähtää. Tämän täytyy nyt olla jo jonkinlaista edistystä.

Nyt taas saunomaan ja sitten katellaan, miten ensi yö sujuu. Hiphei.

Tänään on se päivä. Laskettuaika. Alustavasti ’sovittu’ tilauksen toimituspäivä. No eipä kuulu mitään mistään. Olo on loistava. Turhautunut, mutta iloinen, vireä ja muutenkin tosi jees. Käveltiin neuvolaan kauniissa auringonpaisteessa. Ulkona on niin lämmin ja mukava ilma. Tänään olis kieltämättä ihan hyvä päivä synnyttää.

Olen vakaasti sitä mieltä, että lasketun ajan mainitsemisen pitäisi unohtaa. Otetaan käyttöön se päiväys, jolloin synnytys viimeistään käynnistetään. Minun tapauksessani 26.3. Tuleville äideille vois vain ilmoittaa, että siitä 37+ viikoista lähtien kannattaa olla valmiina lähtöön, mutta ei kantsi odottaa mitään ennen kuin äitipolilla on aika käynnistykseen. Käynnistettyjen synnytysten määrä on varmasti vain pieni osa niistä, jotka käynnistyvät luonnollisesti, mutta säästyttäisiin odottamisen tuskasta, ahdistuksesta ja (erityisesti) mielipuolisesti ahdistelevien sukulaisten ‘joko nyt’ -puheluista.

…ja täällä ollaan vielä yhtenä kappaleena. Aamuyöstä oli kyllä aika kivuliaita supistuksia, joiden takia valvoinkin muutaman tunnin. Ne ei sitten kuitenkaan voimistunu tai tihentynyt ja sain taas nukuttua. Sitten ne katos kokonaan ja tässä sitä taas ollaan; ihmettelemässä kun mitään ei tapahdu. Alan käymään hyvin malttamattomaksi.

Nyt on alkanut myös ärsyttämään ihmisten ‘ai sä oot vieläkin kotona’ -viestittelyt ja puhelut. Kyllä niille sitten ilmotetaan. Nyt vaan vois jättää meidät kaikki rauhaan. Eihän ne sitä ite varmaan edes ymmärrä, miten ärsyä se on, kun itekkin täällä lyllertää ja miettii, että vieläkö mä v***u oon kotona?!? Hmph.

Pian se vauva joka tapauksessa syntyy, ja sitten unohtuu kaikki tämä malttamaton odotus. Näin se on nähtävä. Muuten lähtee järki.

Ei tepsinyt eilen mun ahertaminen. Mitään ei tapahtunut. Ei supistuksen supistusta. Epätoivo alkaa taas laskeutumaan. Tahtoisin edes jonkinlaisia merkkejä, että joskus vielä tämä lapsi aikoo ulos tulla.. Mitään limatulppaa en ole huomannut, enkä mitään muutakaan normaalista poikkeavaa. Leo-Leijona on edelleenkin hyvin villi omassa poikamiesboxissaan, ja usein kiduttaa äitiään napakoilla potkuillaan. Muutamana päivänä tällä viikolla oon kyllä kärsinyt pääkivuista, joita ei oikeastaan koko raskausaikana oo ollut. Migreeni on onneksi ymmärtänyt jättää rauhaan moneksi kuukaudeksi. Voiskohan päänsäryt olla merkki jostain, vai lieneekö vain odottamisen ja tuskailun sivutuote..?