vauvakirja.fi

Tänään pikku perheemme lähti tutustumaan maailmaan HKL:n turvin. Bussimatka onnistui hyvin, metrolla päästeltiin vielä paremmin. Metrolla paremmin, koska siellä ei kokoaikaa tarvi pelätä, että lentää naama (tai vaihtoehtoisesti perse) edellä käytävälle kanssamatkustajien riemuksi. Ja kauheeta, jos vielä paniikissa yrittäis ottaa tukea vaunuista ja sitten siinä oltais läjässä äiti, vauva ja vaunut. Ja missäs iskä? Teeskentelee, ettei ole koskaan tavannutkaan tätä koheltavaa naikkosta ja sen jälkeläistä, joka naama punasena huutaa. Ei vaiteskaan. Isä olisi luultavasti joukon jatkeena, läjässä hänkin. Mitään tälläistä ei siis käynyt, mutta kieltämättä se eka kerta joukkoliikennevekottimilla vähän jännitti. Kaikki meni kuitenkin hyvin. Vähän kyllä ihmetytti, että miksi metroasemien hissit haisee niin pirun pahalle. Kyselin Samilta (miekkoseni), että käyköhän jotku siellä kusella.. Hän vastasi, että kyllä varmaan. Hmm… kyllä varmaan, onhan tämä HISSI?!?! Mitähän sellastenkin tyyppien päässä liikku. Voe, voe.

Meidän matkan päämäärä oli siis Kallion virastotalo. Isyyttä mentiin tunnustamaan. Varasin ajan itse, ei ehditty odottamaan kutsua postissa, koska olemme suunnitelleet ristiäisiä 15.4. (Suunnittelu on jo kyllä siinä vaiheessa, että pappi on varmistettu, ja vieraat kutsuttu.. Osa tarjottavista on jo tehty jne..) Olin valmistautunut lastenvalvojan kovaan tenttiin, että missäs olet vehdannut ja kenen kanssa ja milloin, mutta mitään sellaista ei kyselty. Samille ei oikeastaan sanottu mitään muuta kuin että allekirjotus tohon ja tohon ja tohon. Ja olettivat, ettei DNA-testejä haluta. Ei haluta, kiitos kysymästä. Kovin oli mukava täti, ja helposti kävi asiointi. Nyt vaan pitää toivoa, että Porin maistraatti on vikkelä (sinne lähettävät helsingin iskäasiat nykyään) ja saadaan paperit kuntoon ennen ristiäisiä. En sitten mitenkään halua kastaa poikaa mun sukunimelle. Mutta valvoja-täti oli kovin vakuuttunut, että me saadaan homma hoitoon. Joten sormet ristiin ja sitä rataa.

En uskonut, että ottaisi näin koville, kun huomaa vauvan kasvavan ulos ekoista vaatteistaan. Kaksi (2) viikkoa!?!? No onhan pupsi pupunen (vauva siis) vähän keskiarvoa isompi, mutta silti niin kovin pieni. (Monta kiloo pienempi kuin meidän kissa.)

Vielä vähän tissi-asiaa. Neljä päivää Pupun syntymän jälkeen maito holahti tisuihin. Ja jumankauta ne turpos, sattui ja ahdisti. Maitoo tuli ihan älyttömästi, välillä säälitti se imemisen ja nielemisen tahti, mitä pikkunen joutuin vetämään. Yöt ahdisti, kun ei pystynyt kyljellä olemaan lainkaan. Toivoi vaan, että vauva jo heräis syömään. Laitoksella oltiin neuvottu, että toinen tissi eka tyhjäksi, sitten vasta toisesta. Noh, olis mennyt ehkä viikko ennen kuin vauva olis pystynyt imuttamaan toisen hinkin tyhjäksi. Ja siinä ajassa toinen olis kyllä varmasti jo räjähtänyt. Lypsääkään ei vielä siinä vaiheessa saanut.. MUTTA. Nyt tilanne on sellanen, että maitoa ei oikein tahdo tulla. Miksi näin lupaava alku ja sitten se loppu? Kyllä sitä sen verran tulee, ettei korvikkeisiin tarvi turvautua, mutta jos esim. pitäisi pumpata vähän varastoon (että Sami voi vaikka yöllä yhden vuoron syöttää, tai ettei Itiksessä tarvi vetää tissejä paljaaks…), niin ei sitä riitä. Puuh.

Laitetaanpas nyt vielä joku kuva lopuksi..

Ai niin, onko vinkkejä mistä kantsis etsiä sitä kantoliinaa? Missä olis hyvä valikoima ja muuta sellasta?

Vauva on jo 12 päivää. Päivästä kolme lähtien olen ollut ahdistunut, koska hän kasvaa niin nopeasti. Terveydenhoitaja kävi eilen tarkastuskäynnillä, painoa oli jo 4200g! Ei mikään minimies enää.. Olen yrittänyt lohduttaa itseäni, että monet vauvat painavat enemmän jo syntyessään. Mutta poikahan kasvaa ihan silmissä. Voe, voe.

Siskoni oli pitkän viikonlopun meillä hengaamassa, lähinnä ihmettelemässä ja ihastelemassa “meidän vauvaa”, niin hän ainakin tyyppiin viittaa. Mukavaa on myös se, että hän on saanut tästä tapauksesta todella suuren kimmokkeen hakea opiskelemaan kätilöksi. Kätilöiden pitää mielestäni olla luonteeltaan mukavia, huolehtivaisia, määrätietoisia ja tarpeentullen myös tiukkoja (eihän niitä vauvoja sieltä ulos neuvottelemalla saada..), ja tälläinen juuri siskoni on. Vaikka synnytys yleensä aikas rankka kokemus on (ehkä pitäisi poistaa tuo ‘aikas’..), se onni ja ihmetys palkitsee varmasti sekä perheen että kätilön. Ei siihen hommaan varmaan kovin helposti leipäänny. Tietysti pitää muistaa lisätä tuohon luonne-listaan se, että verta ja muita eritteitä pitäisi pystyä näkemään ja sietämään.. ja tietysti sorminäppäryys tulisi olla hyvä, jotta osaa sitten kursia paikat entiseen kuntoon. Se kai on jostain muusta kuin luonteen laadusta kiinni..

Tämän tapauksen piti olla nyt ainakin toistaiseksi viimeinen, mutta eihän siinä montaa päivää synnäriltä kotiin tulon jälkeen mennyt, kun ilmoitin, että vielä sitten toisen kyllä voisi hankkia.. Jos hyvä tuuri käy. Mutta sitä vaan mietin, että miten se käytännössä sitten oikein tapahtuu, kun sitä vauvaa pitää kuitenkin tuijottaa ja ihmetellä, ja esikoistakin pitäisi muistaa huomioida.. Hmm… Mutta viisilapsisen perheen vanhimpana voin sanoa, että kyllä ne sisarukset kultaakin kalliimpia on (tulipas kliseetä tekstiä…). Mutta oikeesti ihan parhaita kavereita aina ovat olleet.

Hommat (lue: synnytys) on hoidettu ja vauva-arki alkaa. Meidän pikkusankari syntyi lauantaina 17.3. klo 15.26. Painoa oli 4060g ja pituutta 52cm. Onnistui siis hämäämään kaikkia, koska vielä alkuviikosta painoarvio neuvolassa oli max. 3200g. Hehe. Ja loppuraskauden lääkärikontrollista sain lähetteen äitipolille istukan toimintaa varmistelemaan, kun vauva oli kovin pienen tuntunen… Lääkäri totesi, että hyviä niistä pienistäkin tulee. Ja tulee niistä vähän isommistakin. Tämä tapaus on ainakin niiiiin suloinen. Näin meillä. Nyt vaan imutellaan ja ihastellaan.